The A-Team

Kun ei ole koulua niin ei tule hirveästi liikuttua yksinään keskustaan, mikäli sinne ei erikseen jotain asiaa ole. Tämä tuli huomattua torstaina, kun ainoa syy miksi liikuin ulos talosta oli se, että kävin Canary Wharfissa hakeakseni lisää muistia kannettavaan, mitä siellä ei tietenkään ollut. Tästä hermostuneena menin ja ostin meille yhteiskäyttöön hyväksi todetun Hewlett - Packardin Photosmart C4780 -monitoimivehkeen. Hyväksi todettu siksi. että se on riittävän helppokäyttöinen jopa meidän isille ja äitille, joka kertoo laitteesta paljon. Tämän jälkeen torstaista ei jäänytkään hirveästi jälkipolville kertomista, vaan ilta kului käytännössä ihmetellessä ja koneella istuessa.

Perjantai alkoi myöhäisellä heräämisellä, ja aamupalan jälkeen päivä jatkui siten miten torstai loppui. Sitten muistin että meikäläinen lupasi mennä morjestamaan mahdollisia tulevia joukkuekavereita University of London Unionin tiloihin Camdenin suunnille, ja nauttimaan muutamat oluset. Vielä kun sain selville ketä oikein menen tapaamaan, luvassa oli perinteisin menoin pikasuihku ja pään ajelu katu-uskottavuuden nostamiseksi sekä siirtyminen tuubilla kohti sateista Lontoon keskustaa ja Goodge Streetin asemaa joka sijaitsee itäisellä Northern-linjalla. Tapaaminen oli lähtökohtaisesti luvassa Martinin ja Freddyn kanssa, joista Martin on vahvistus Prahasta Tsekeistä ja Freddy hieman Tukholman ulkopuolelta ihanasta läntisestä naapuristamme. Saavuimme paikalle ja tässä matkalla seuraani oli liittynyt Moppi -lisänimen saanut J-P Nurvala. Tämän lisäksi Martinin ja Freddyn porukassa oli lyöttäytyneenä kaksi naispuolista rapakon takaa saapunutta opiskelijaa, sekä yksi Kanadalainen miespuolinen tuleva joukkuetoveri.  Näistä Amerikkalaisista naisihmisistä toinen ilmoitti että hän aikoo tulla katsomaan tryoutteja keskiviikkona, ja jos näyttää siltä että hän voisi pärjätä aikoo tämä neiti/rouva myös tulla tryoutille. Freddy Ruotsista kertoi että jenkki oli pelannut naisten Div.1:stä amerikan maalla, ja sanoi että aivan varmasti paikka ainakin B-porukkaan olisi tarjolla. Millään tavalla naisia lyömättä alas, tämäkin varmasti kertoo jotain paikallisen kiekkoilun tasosta. Ennenkun feministit tulevat linjoja pitkin käymään, miettikääpä järjellä selviäisikö kukaan muu kuin DDR:n nainen kovin kauaa hengissä esim. USAn tai Kanadan yliopistosarjoissa? Kuten yleensä, myös tässä aika näyttää mitä tapahtuu ja kuka kuolee ja kuka ei. Tietysti kaikki kuolevat aikanaan, mutta puhe oli muutamasta seuraavasta vuodesta.

Kivasti sateinen Tottenham Court Road

Jos palataan vielä aikaan juuri kun olimme saapuneet ULU:n tiloihin, viilsi meidän molempien Suomen armeijan karaisemaa suolistoa viiltävä nälkä. Tähän löytyi apu seinältä löytyneestä lapusta, jossa seisoi että viidellä paikallisella rahalla saa kanat + riisin + salaatin. Tästä valaistuneena siirryimme tiskille maksamaan annokset ja kuittia vastaan pari kaveria näppärästi väsäsi nämä meille melko ripeässä tahdissa. Oikein hyvää perusmättöä, kana oli hyvää ja jopa pääkokkimme J-P antoi sille hyväksyntänsä. En tiedä mitä siinä oli, tai missä sitä oli uitettu mutta sitä olisi joskus mukava maistaa toisenkin kerran.

Kenttäkeittiö mallia ULU

Kanan huumasta selvittyämme palasimme muiden seuraan pubin puolelle paikkaan nimeltä Duck&Dive, ja keskustelu olikin yllättäen melkolailla painottunut jääkiekkoon tai siihen että missä kukin opiskelee ja mitä. Kävimme myös ruotsalaisen kanssa tiukan keskustelun urheilupsykologian tilasta Suomessa, sillä Ruotsissa se on kuulemma todella yleistä ja normaalia että joukkueilla on urheilypsykologi ja urheilijat käyttävät myös tätä hyväkseen laajalla rintamalla. Tästä voimme vain todeta, että kuten tähän asti lähes jokaisessa asiassa (muistakaamme kuitenkin vuosi -95) olemme Ruotsia jäljessä. Fiksuimmat ovat varmaan tähän vaiheeseen tultaessa ymmärtäneet mitä hain kun lähdin ulkomaille lukemaan urheilupsykologiaa.

Katsoo asiaa psykologiselta tai ihan käytännön kantilta, University of London Unionin tilat olivat varsin mukavat. Baareja/muita tiloja oli riittävästi, tässäkin kerroksessa kaksi: jo aiemmin mainittu Duck&Dive sekä The Gallery. Alkuiltaa vietimme D&D:ssä, mutta musiikin taso alkoi nousta tasolle jossa ei oikeasti ollut enää kivaa tahi terveellistä. Oli luvassa vaihto 10m päähän The Galleryyn, jossa oli hiljaista kunnes joku Tiibetistä ryöstetty humppapumppu alkoi veivaamaan kilinnahkasta tehdyillä rummuntapaisilla mahdollisesti Nepalin kansallislaulua takaperin nopeutettuna versiona. Tai näin kokemattomaan korvaan sen ainakin kuulosti siltä. Keskustelu kävi kiivaanaa aiheesta kuin aiheesta, vaikka me hiljaisina suomalaisina jäimmekin melko helposti kuuntelijan rooliin muiden taittaessa peistä milloin mistäkin.

The Gallery

Duck&Dive

Kun Moppi poistui kouluhommiin ja väsymykseen vedoten paikalta etuajassa, jäin yksin pitämään yllä suomalaisten lippua. Jostain syystä tunsimme Freddyn kanssa vahvaa yhteenkuuluvuutta pohjoismaalaisina näissä kansainvälisissä ympyröissä mellastettaessa. Puhellessani tsekkiläisen Martinin kanssa hän kertoi, että viime kaudella joukkueessa oli ollut n.40-45 henkeä joista karkeasti viisi oli ollut brittejä. Suurin syy siihen siis miksi London Dragons on niin menestynyt on valtava tausta ulkomaalaisia ja muutenkin yli 100000 oppilaan allas mistä poimia parhaat ja näppärimmät kalat. Pojat tuntuivat varsin mietteliäiltä joukkueen tulevaisuudesta, sillä viimevuoden joukkueesta ei ole jäljellä enää kuin yksi kolmasosa ja koskaan ei voi tietää millaista porukkaa tulee korvaamaan menettettyjä pelaajia. Meikäläisen näkeminen jäällä tuskin nostatti mitään hirveitä riemunkiljahduksia...

Mutta yksi piirre, joka on tosin vedetty kahden suomalaisen pelaajan perusteella, oli kuulemma pistänyt Martinin silmään kun hän oli katsellut meikäläistä. Hän kertoi että yleensä kaikki joukkueen hyökkääjät haluavat olla tähtiä ja kaahottavat vain maalille tehdäkseen pisteitä. Pari vuotta sitten joukkueessa pelannut suomalainen ja minä olimme kuulemma olleet molemmat samalla tavalla hieman vetäytyviä ja puolustavia, pyörineet mielummin hieman pelin takana ja tulleet hanakasti puolustamaan. Tämä omiin päin luistelu lienee vain ollut jotain näyttämisen halua, sillä kuka tahansa joka on jossain vaiheessa peliuraa ollut samassa joukkueessa varmasti tietää että en hirveän raivokkaasti luistele omiin. Ei sillä että nyt sentään Antti Tuomistomaisen laiskasti liukuisin mutta silti. Vaikka puhutaan pienestä otoksesta pienessä mittakaavassa, tämä voi olla syy siihen miksi Suomi ei ole pärjännyt kansainvälisellä tasolla viime vuosina enää niin hyvin. Maalintekijät puuttuvat, se polttava raivo ajaa maalille ja pistää musta verkon perukoille keinolla tai toisella on hukattu jossain vaiheessa prosessia. Meikäläinen on menetetty tapaus, kuten myös todennäköisesti tämä edellinenkin suomalainen, mutta jonkun olisi hyvä alkaa tekemään asialle jotain, tai muuten jääkiekkoilumme taantuu työmyyrätasolle ja todellisia tähtiä ei enää synny. Mitä silloin käy kansalliselle identiteetilemme jos suosituin (ja paras) laji menettää mielenkiintonsa suuren yleisön silmissä ja alamme yrittää tehdä jalkapallosta tai miekkailusta uutta valtaurheilua? Pyöritelkääpä mielissänne tätä kuvaa: onko kiva miekkailla häkki päässä ja valkoinen haalari päällä keskellä talvea kun on olemassa suuri vaara esim. hukata kaveri valkoisien hankien keskelle?

Toivottavasti emme taannu ainakaan Amerikan malliin jossa yksi suurista viihteenaloista on Wrestling, eli showpaini. Tähän täytyy pohjustukseksi kertoa pätkä noin kuukauden takaa, Tampereen Turtolasta ja Citymarketin pihasta. "Ystäväni" J-P Nurvala oli vierailemassa tyttöystävänsä Hennin luona Lukonmäessä ja pojan tarvi päästä kauppaan. Ajattelin näyttää Naantalin pojalle että täältä pesee ja klinkoaa ja vein hänet suoraan Turtolan supermassiiviseen kauppakeskittymään. Kun jolkottelimme autolta kohti Citymarketin ovia, totesi J-P että britit tulevat varmasti pelkäämään meikäläistä aivan hulluna. Tätä hieman ihmettelin, ja kuulemma iso koko (iso maha), suomalaisuus, parta ja kalju ovat ominaisuuksia joita ei ilmeisesti ainakaan yliopistoilla hirveästi näe. Vaikutusta saattoi tietysti vahvistaa Tampereella aivan uskomattoman katu-uskottava  Warriorin tuulipuku. Tähän kun vielä kehitimme lauseen: "Olen Kalle, alani on urheilupsykologia ja toimintatapani kyseenalaiset", alkoi imago olla valmis. Siitä en ole aivan varma että onko tämä se kuva minkä haluan itsestäni ulos antaa, sillä olenhan varsin lupsakka seuramies ja kiltti nallekarhu sekä tarvittaessa jopa omalla tavallani sivistynyt, kysykää vaikka Saralta. Mutta eipä tiennyt Naantalin Moppi kuinka oikeassa oli, sillä eilen sain jossain vaiheessa kuulla itseäni kutsuttavan nimellä "Wrestler". Hetken aikaa raksutin ja aloin vähän kysellä että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Tämän jälkeen selvisi että amerikkalaisista tytöistä jääkiekkoileva oli todennut että näytän ihan amerikkalaiselta showpainijalta, koska olen kalju ja minulla on parta. Tätä ei ihan purematta niellyt ja pienen keskustelun jälkeen myös ruotsalainen sanoi että oikeasti vähän pelkää minua. Jenkki käytti sanaa "intimitated" mielummin kuin "afraid" koska se kuulemma sisältää enemmän kunnioitusta. Tässä kohtaa Espanjan poika Vince astui mukaan ja kysyi että miksi ihmeessä he pelkäävät minua, koska olenhan mitä mukavin suomalainen ja vieläpä samassa joukkueessa. Samaa ihmettelin, enkä ole aivan varma että jäätiinkö tässä nyt sille tasolle, että he uskoivat että ei oikeasti ole syytä pelätä, vai menettivätkö yöunensa koska pelkäävät että herätessä kaju, isomahainen ja parrakas suomalainen seisoo sängyn vieressä kirves kädessä. Mene ja tiedä, ainakin Martin jutteli että on ihan hyvä saada vähän fyysisempiä ukkoja porukkaan, sillä erityisesti Oxfordin isojen kanadalaisten kanssa on ollut  ongelmia vastata taklauspeliin. Ehkä meikäläisestä voi olla sittenkin jotain hyötyä joukkueelle.

Muutaman oluen jälkeen alkoivat pojat puhua klubille lähdöstä, ja siinä kohdassa kun porukassa ollut lakimies Dave kaivoi taskusta Post-It -lapun jossa luki osoite ja yhdessä tuumin kaikki olivat menossa sinne totesin että nyt lienee oikea aika poistua metroasemalle ja kotiin. Sanoin lähtiessäni Freddylle ja Vincelle että en luota teihin vielä riittävästi niin paljon että lähtisin johonkin aivan random paikkaan post-it -lapun perusteella. Sanoivat nauraen että varmaan ihan hyvä idea, paiskattiin kättä ja sovittiin että nähdään keskiviikkona hallilla, kun tryoutit ovat tosiasia. Sainpa sovittua tulevaisuutta helpottavan kyytidiilinkin Vincen kanssa, joka lyhentää matka-aikaa hallille yli puolella eikä tarvi keekoilla keskustan läpi ja töniä ihmisiä pelikassilla.


Täällä Kalle Uusitalo, Canary Wharf, Lontoo.