My Luscious Mistress

After my long relationship became to an end some time ago, it was clear that there was a certain vacuum in my life for something to behold and caress. Something to show affection to and hold as dear. This is a natural reaction for us intelligent mammals, and I am certain that everyone who has this, or some other kind of void in their life, experiences something similar to this. Sometimes stronger and sometimes less so. When you posses the physical attributes and the facial structure which I do, filling this void particular can be a taller order than for most other people. However, this is nothing to be worried about, alternative options are available out there. And I am not talking about females who make their living with requiring a payment in exchange for physical proximity and fake expressions of affection, or excess use of all the intoxicating substances known to man. Emphasis on the word excess.

Solution is much simpler, and also much more cost efficient than either of these.

If we rewind the clock back few months, we land to a point of time where I started working again at the glorious Somerset House Ice Rink. Surrounded by old and new friends, during one evening shift I received a hint from the jolly Asian, William. Little did I know that this little subtle phrase would go on to change my life, possibly forever. He told a brief, but extremely tempting tale about a mystical place called the Meatmarket, located within the beautiful Covent Garden. What made it even more intriguing, it just so happens to be that this was not far from our current position at the time. As a wild and open-minded adventurer, I decided to go on a quest to find this paradise as described in this epic fairytale, told by this laughing and playful friend of mine.

When the time to head out for my break drew closer, I knew exactly what I had to do. William and that handsome ginger-haired devil Max had provided me with fairly accurate coordinates and all I had to do was to put the skills learned in the Finnish Defense Forces to good use. For a 2nd Lieutenant and a M/80 combat engineer platoon leader, hardened by 362 days of living and fighting alongside some of the toughest specimens found on this earth, this was not something that could even be called a mission. But no task should be underestimated and before I sprinted out of the gaping gates of Somerset House, I made a quick assessment of the current situation.

Wallet: check. Clothes: check. Beanie: check. Shoes: check.

After this, I was off to the races.

With the spring of a young antilope in my step and banging Hardstyle beats in my ears, I found the Meatmarket fairly easily just as I had suspected. The big neon signs that said things like "hot dogs" and "burgers" kinda aided me in this mission, but I can't deny feeling quite happy about my accomplisment. I entered this very modest looking place through a stairwell and in a way it was promising. A short menu and the seemingly simple surroundings are usually a good sign of something special coming from the depths of the kitchen. I had heard great things about the hot dogs, but since I have never really been the greatest fan of these creations, I opted to go for a burger with a very intrguing name. This, and the dish that inspired this lyrical outburst were my choices. A burger called "Dead Hippie" and the true reason for my curiosity, Chilli Cheese Fries. After hearing my name called through the PA system and receiving a very exciting bagful indeed I made my way back to the staff room inside the courtyard of Somerset House. And just for the record, I am totally bragging when I say that one of my special skills is that I remember the route which I have walked, driven or ridden and always find my way back. Always.

The burger itself was quite a magnificent piece of work, but the great burgers this splendid little place has to offer are not the reason why I visit this place at least once a week. When I ordered Chilli Cheese Fries, I thought I am going to receive a portion of fries flavored with chilli, I didn't even pay attention to the "cheese" bit mentioned in the name. The truth however was drastically different. I firmly believe that the magic of this dish lies in the simplicity of it all. And when I say dish, I mean a dish. The base is laid with obviously, fries. On top of the fries is spread the chilli beef, which is covered with melted cheese. Top top the whole thing off there are diced onions, jalapenos and a nice weaving line of mustard. And I know, people who have known me since my childhood will vouch for the fact that I usually despise mustard. But in this dish, even mustard works together with the other incredients to create this perfect harmony. 

The whip of truth cracks when I say that this was not love at the first bite. The Dead Hippie burger had severely filled up the very limited space of my stomach, and I was still riding an emotional rollercoaster about the fact that I had no idea how to approach this intriguing dish, that I did not expect to be a dish in the first place. Even though the start of this odd relationship was not the one from the fairytales, something set a fire in the corner of my heart and soul (and stomach), so I had to have a rematch. If nothing else, just to dig deeper in to Chilli Cheese Fries' true meaning and find out why it sparked my interest. Probably needless to say that it is hard to describe what feelings arise from the depths of ones brains when you shovel it towards the noise producing organs with that lovely transparent plastic fork Meatmarket provides you with. Simple, yet literally full of layers. The gentle but firm heat is there not only because the food is warm, but it is not to overwhelm you, just to make you warm from the inside too. The spectrum of textures moves effortlessly between the softness of melted cheese on top and the crispiness of fries at the bottom. Feeling is something that is hard to describe and I guess like always with pieces of art, that's the way it is meant to be.

For your viewing pleasure: me enjoying the Double Bubble burger and Chilli Cheese Fries with my boy Matt Paloscio.

I guess it kinda shines through that you have to experince this yourself to know what it is like. And I strongly recommend you would. If you want to make to make the hike to London in order to know what I am talking about, I am more than willing to accomodate you.

Price of that? Let's say a portion of Chilli Cheese Fries, which will set you back a modest £4,50. Not a bad financial contribution for something you will never forget.

Home stretch?

Tällä kertaa luova taukoni venyi hieman pidemmäksi, taukoa on pikaisen laskelman ja muistin sopukoiden kaivelun jälkeen tainnut kertyä hieman reilu kolme kuukautta. Mutta kärsivällisyys palkitaan, ja hyvää kannattaa aina odottaa vaikka vähän kauemminkin. Tällä lauseella tietysti kasasin itselleni jonkinmoiset paineet, mutta se ei ole mitään mistä kolmannen vuoden urheilupsykologian opiskelija ei kaljan voimalla selviäisi. Blogi on tosiaan ollut hieman hiljaisempi viimeaikoina, ja tästä syytän laskevassa järjestyksessä seuraavia asioita: minua, motivaation puutetta, minua, jotain muuta, juhlimista, töitä, koulua, jääkiekkoa, lentelyä suomeen ja takaisin, aiheiden puutetta, mielikuvituksen puutetta sekä itseäni.

Viime kirjoituksen jälkeen melko paljon on ehtinyt tapahtua. Muutaman kerran olen päässyt vierailemaan Isämmaalla ja jälkimmäisellä piipahduksella sain kokea pitkästä aikaa kunnon talvea: lunta oli ja pakkanenkin alkoi olla jo inhimillisissä, kolmeakymppiä lähentelevissä numeroissa. Talven mahdollisesti ainoat lumikenkäretket koirien kanssa Pohjois-Kangasalan loputtoman syvissä ja villipetoja kuhisevissa erämaissa tarvottiin ja Hakametsän lehtereitä Ilveksen otteita (tai oteettomuutta) kulutettiin. Tulipa siinä samalla koettua melkoiset kinkerit, sillä varsinainen tekosyy lentolippujen varaamiseen oli Aleksi "Alepsi" Väisäsen ja Tommi "Yksille" Tuomisen yhteiset 50v -syntymäpäivätempaus. Loistavaa toimintaa jälleen kerran klubilla ja sen ulkopuolella.

Säynäjärvi, Linkinmäeltä päin nähtynä.

Monday Bar Lucia Cruise 2012 on myös koettu ja rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että en ole ikinä juhlinut niin täyteläisen raivokkaasti. Musiikin tahtiin tampattiin lähestulkoon kellon ympäri, mutta fiksuina poikina emme koskeneet tuohon pirun nektariin, alkoholiin, käytännössä lainkaan. Toipumiseen meni silti lähes kolme päivää, joten melko fyysisesti vaativa reissu oli kyseessä. Ja vieläpä väitetään että juhlimisesta ei ole muuta kuin haittaa, itsehän laihduin kyseisellä reissulla 2kg! Tämä asetti jälleen uuden standardin sille kuinka siistiä voi Rave -mallisissa iltamissa olla, ja rima nostetaan heti kättelyssä pykälää korkeammalle maaliskuun alkupuolella kun Monday Barin Spring Break Cruise starttaa 8.3. Tukholmasta koti Riikaa. Tällä kertaa luvassa 40 tuntia maailman parhaimpien raskaampaa, nopeampaa ja sitä parempaa konemusiikkia edustavien DJ:eiden sulosointuja kuunnellessa. Luulisi että hieman ahdasmielisemmälläkin alkaisi tanssijalka vipattaa.

Tässä muutama kuva ennen risteilyä, ja sen jälkeen. Siellä ei sattuneesta syystä ehtinyt paljon kameraan keskittyä. Ja totta tosiaan, kaksi viimeistä kuvaa on otettu Lontoon metrossa, eli matkustin juurikin tuon näköisenä Tukholmasta kotiin asti.

Toni: En oo muuten ikinä ollu lentokoneessa.
Minä: No tästähän tulee kiva lento...
Toni: No mää ajattelen tätä vähän niinku vuoristoratana!

Arlanda Expressissa menossa Stokikseen

Ensimmäinen asia Tukholmassa: Mäkkiin.

Stokiksessa oli kelit kohillaan!

Atella oli meno kohillaan heti kärkeen.

"Nytkö saa kääntää lisää ääntä"

Aten BlockRocker keräsi välittömästi jo terminaalissa faneja!

Marks&Spencer Heathrowlla pelasti.

Yhtään ei väsytä.

Vuodenvaihteen tienoille pakatut pahimmat kurssityöt on selvitetty ja juuri tällä viikolla survaisin paperille Fysiologian ja Urheilypsykologian kokeet. Muutama kurssityö on vielä jäljellä, mutta mikäli olen oikein ymmärtänyt niin nuo todella ahdistavat, tunnin mittaiset haista-paska-jos-olet-hidas-kirjoittamaan-käsin -kokeet ovat vahvasti takana päin. Odotuksista arvosanojen suhteen on turha sanoa mitään, sillä olen huomannu että vaikka paperia pudotellessa tuntuisi kuinka hyvältä tahansa, totuus muutaman kuukauden päästä voi olla aivan täysin toista luokkaa. Eli pelätään parasta ja toivotaan pahinta, niin vältytään samalla suuremmilta pettymyksiltä.

Joululomalla sain hetkestä aikaa vieraita Isämmaasta, ja vieläpä hyvin Isämmaallisia sellaisia. William, kaverini RUK:n päiviltä joka on Afganistanissakin aikaa viettänyt, pyörähti täällä viikon verran osteskelemassa asioita ja istumassa paikallisissa pubeissa. William poistui ystävällisesti jouluaattoaamuna takaisin Isäimme maahan, jättäen minut viettämään joulua työn merkeissä. Mutta huolet ja murheet pois, sillä jo neljän päivän päästä Elias "Beast from the East" Kunnas (LJK ja nyttemmin MPKK) pamahti paikalle isoilla kamoilla ja isoilla valoilla. Uusivuosi vaihtui ensin töiden merkeissä ja sen jälkeen yöaikaa kuluttaen kivasti työkavereiden kanssa. Tämä loma olikin rehellistä rentoutumista, ja keskustassa pyöriminen jätettiin suosiolla vähemmälle. Mitäpä sitä kaksi raavasta miestä kiusaisi itseään ruuhkissa. Lippikset kävimme New Eralta poistamassa, tottakai! Muuten sitten joululoma ja sitä edeltävä aika menikin käytännössä töissä Somerset Housella ympyröitä luistellen. Loistavat seitsemän viikkoa takana, uusia ja vanhoja kavereita ja aivan käsittämättömän laadukasta läpänheittoa. Ensi kautta odotellessa, enää noin 10kk... Tässä muutamia kuvia jotka ehdin/muistin/jaksoin ottaa. Tai joku muu otti. Tai jotka varastin muiden Facebook -sivuilta julkaistakseni härskisti omassa blogissani.

Monday Barin jälkeinen vuoro, olo oli melko...eksoottinen.

Jouluaatto sai hymyn huulille!

Aina ei ollut ihan niin kiire ettei olisi ehtinyt vähän poseerata...

Minä ja Simba. Kyllä, nimi on kuin suoraan Leijonakuninkaasta.

Suomi - Kanada - Suomi

Niimmitä sanoit juonees?

Ihmettelemässä nousu- ja laskuveden eroja.

Kyllä, kävimme myös katselemassa nähtävyyksiä.

Tauko paikalla, ei saa polttaa.

Suuri maailma sai pienen miehen Mikkelissä silminnähden hämilleen.

Jos tehdään vielä lopuksi pikku retki urheilun maailmaan, jääkiekkoilurintamalla asiat menevät ihan kivasti. Tähän mennessä tappiottomana porskuttava Dragons A hiihtelee turvallisen tuntuisessa kahdeksan pisteen sarjajohdossa, ja eilisiltaisen teurastuksen jäljiltä maaliero tässä vaiheessa on kivasti 56 maalia plussan puolella. Tämä pikku tilastojen kaunistelusessio vietettiin tällä kertaa Lee Valleyn jääkiekkopyhätössä Cardiff Redhawksin kustannuksella. Lopputulema railakas 18-3 ja laukaukset ainoastaan 80-15 kotijoukkueen hyväksi, joten iltapuhde oli ainakin vastustajan maalivahdille melkoinen. Oma veräjänvartiamme valitteli hieman tylsyyttä, mutta minkä me sille voimme. Kaverihan olisi voinut esim. tehdä punnerruksia ja vetää leukoja ylähirressä roikkuen.

Eilisen "ottelun" lisäksi tähän mennessä kyytiä ovat saaneet Cambridge vieraissa lukemin 4-12, Southampton kotona 9-3, Oxford kotona 14-4, Warwick vieraissa 3-11 ja Warwick kotona 12-3. Joten maalintekoa on ainakin saatu harjoitella, ja jopa allekirjoittanut pääsi eilen hieman pisteiden makuun: 3+1 ja Man of the Match vielä kaupan päälle. Tämän kyseisen palkinnon arvoa voi tietysti hieman kyseenalaistaa, sillä sain saman kunniamaininnan myös Coventryssa pelattuamme Warwickia vastaan ja pelillisesti sillä nimityksellä ei ainakaan ollut mitään tekemistä minkään kanssa. Epäilykseni on että C rinnassa vaikuttaa positiivisesti valintaan joka kerta, teki siellä kentällä mitä hyvänsä, joten kovin suurta arvoa sille ei kannata pistää. Mutta totuuden ruoska sivaltaa kun leuka rinnassa myönnän, että kyllähän se tietysti työmiehen mieltä lämmittää. Kun ei paljon saa, niin siitä pienestäkin on otettava kaikki irti.

Artem ja minä, rookie ja Kapteeni.

Atte painaa mustan verkkoon Cambridgea vastaan.

Donny haastaa vaikka kolme vastustajaa jos tarve niin vaatii.

 

Voittokaljat Peterboroughssa. Maininnan arvoinen asia että punaisessa t-paidassa kyykyssä oleva Artem jäi hieman jyrän alle toisessa erässä, palasi kolmanteen ja pelasi vielä vahvan loppupelin. Seuraavalla viikolla ihmettelimme kun ei poikaa näkynyt reeneissä ja muutaman päivän jälkeen selvisi että tällä oli repäissyt miehen pernan. Artem oli sairaalassa mutta ilmoitti että "Ei hätää, pelaan kyllä ens viikonloppuna". Meanwhile, in Soviet Russia...

Kotiottelu Oxfordia vastaan oli poikkeuksellisesti Alexandra Palacessa, ja paikalle saatiin houkuteltua jopa parisataa fania! Taloudellisesti tuli melko raskaasti takkiin, mutta kokemuksena varsin hieno ottelu. Tässä hieman kuvallista antia, Aleksandr Fomchenkon kamerasta.

Harvinainen otos, Artem ensimmäisen puolustuspäässä. Ja kyllä, Surgutin kasvatti tuli tästä tilanteesta kiekon kanssa ulos.

 

Warwickin vieraana Coventryssa.

B-joukkueesta mukaan nostettu Melissa Reidelberger painoi heti mustan reppuun!

Pistepörssin kärki Sam Hayman jälkeen kädet pystyssä.

Kasa Suomalaisia jutulla. Kaksi molemmista porukoista.

Oma peli on kyllä kulkenut ihan mukavasti, lähinnä siksi että joukkueenjohtajan sekä Kapteenin itseoikeudella olen röyhkeästi istuttanut itseni kahden nuoren, entisen Neuvostoliiton alueelta saapuneen taiturin kanssa samaan ketjuun. Aleksandr, 18, Latviasta ja Artem, 21, Surgutista. Surgut löytyy Google Mapsin mukaan jostain Venäjän keskiseuduilta, n. 700-800km Kazakstanin rajalta pohjoiseen. Loistavia pelimiehiä hyökkäyspäässä, mutta niin tyypilliseen tapaan näille neppailijoille, puolustusinto ei ole aivan samalla tasolla hyökkäysinnon kanssa. Tässä vaiheessa onkin meikäläisestä kiinni hoitaa keskushyökkääjän pelillistä tonttia ja pitää huoli että vastapuoli ei tule neljällä kahta vastaan joka kerta kun kiekko jomman kumman lavasta kiekko karkaa. Toistaiseksi homma on toiminut ihan hyvin, mutta asioiden on hieman muututtava erityisesti loppukaudesta, kun vastaan alkaa tulla joukkueita Pohjoislohkosta, jossa pelillinen taso on lievästi sanottuna korkeampi.

"Runkosarjaa" on vielä neljän pelin verran jäljellä, ja mikäli ensi viikonloppuna Cambridgea vastaan tilille kilahtaa kaksi pongoa, niin alkaa Etelälohkon Kuninkuus olla taputeltu. Tämä ei tietenkään riitä, sillä jos joukkue on tämäntasoinen ja kaikki muut tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän vastaantulijoita, tappioton kausi on ainoa vaihtoehto. Jos häviämme pelinkin tällä kaudella, Nationals -turnaus mukaanlukien, voi kauden sanoa olevan pettymys. Kuulostaa ehkä kunnianhimoiselta, mutta tämä on A) potentiaalisesti meikäläisen viimeinen kausi sekä B) Dragonsin 10-vuotis juhlakausi. Tilanne suorastaan huutaa tuplamestaruutta, ja teen kaikkeni että sen saavuttaisimme. Jos teemme sen dominoimalla jokaista vastustajaa aivan mielin määrin, se ainoastaan lisää sen arvoa. Joten tätä odotellessa, tasan kolmen kuukauden päästä kun Nationalsit ovat käynnissä selviää että onko meistä siihen, vai meninkö lupaamaan hieman suuria.

Täällä kaikki menee siis enemmän tai vähemmän kivasti. Yleensä enemmän, joskus myös aina välillä vähemmän. Toivoakseni tämä myös lämmittää Riston mieltä, sillä mies on jaksanu päivästä toiseen käydä vierailulla blogissa, vain löytääkseen saman vanhan tekstin. Nyt on kummisedällä uutta luettavaa!

Tämä postaus on omistettu Heinolan Aurinkokuninkaalle, miehelle joka pelaa eikä pelkää, tuolle KooVeen, SaiPan ja Tapparan entiselle huippuveskarille, miehelle jonka teoista jääkiekkomaailmassa saamme tulevaisuudessa lukea varmasti suuria otsikoita. Niistä kentän ulkopuolisista nyt puhumattakaan.

Matias "Maso" Lehtonen on viimeiset 3-4 päivää ahdistanut meikäläistä jokaisessa mahdollisessa mediassa, lähettänyt sähköpostia ja morsettanut, sekä suurin sanoin syyllistänyt minua suuresti siitä, että olen jättänyt blogini viimeaikoina vähemmälle huomiolle. Kirjekyyhkyä odotellaan saapuvaksi alkuviikosta ja pullopostia jonka hän epäilemättä on myös Päijänteen aaltoihin pudottanut sitten joskus alkukesästä. Mutta ilman häntä ja hänen väsymätöntä työtään kaikkien kolmen lukijan eteen on todennäköistä että tämä postaus olisi tullu vielä paljon, paljon myöhemmin. 

Kiitos motivoinnista Matias, ja nyt on parempi sitten kerrankin lukea koko roska eikä vaan kattoo niitä kuvia niinkun yleensä! 

Tulehan poika jossain välissä tänne isolle kirkolle niin mennään katteleen
löytyskö enemmän tekemistä kun sillon Heinolasta...

Third time's the charm

Kyllä, päätin jälleen pitää luovan tauon blogista ylläpitäkseni tietyn tason julkaistuissa kirjoituksissa ja rakentaakseni uudelleen sen valloittamattoman motivaation linnakkeen jollaisesta muut voivat ainoastaan uneksia villeimmissä päiväunissaan. Tällä tauolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa että olen unohtelevainen, laiska, mukavuudenhaluinen, keskittymislyvyltäni heikko ja äärimmäisen haavoittuvainen kaikenlaisille häiritseville ulkoisille tekijöille. Pistän kaiken äärimmäisen härskisti luomisvimman uudelleensytyttämisen piikkiin.

Ja heti alkuun lienee aiheellista myös tarkentaa nykyinen elämäntilanne sikäli mikäli jos joku ei siitä vielä ole kuullut, eli pitkä ja hieno yhteinen tie Saran kanssa on tullut jokin aika sitten päätökseen. Asiaan ei liittynyt draamaa tai eeppisiä taisteluita, päätimme vain yhteistuumin keskustellessamme aiheesta, että tämä on molemmille parempi vaihtoehto sekä nykyhetken että tulevan tulevaisuuden kannalta. Sara on hieno ja ihana ihminen josta minulla ei reilun seitsemän vuoden jälkeen ole mitään pahaa sanottavaa, ja elämä jatkuu ystävyyspohjalta. Jos joku kokee polttavaa tarvetta syventää tietämystään aiheen tiimoilta, voi lähettää.minulle syväluotaavan kysymyslomakkeen sähköpostiin tai vaihtoehtoisesti käyttää vanhaa kunnon matkapuhelinyhteyttä. Jos et omista numeroani, ei tämä asia myöskään sinulle varmaan suuremmin kuulu. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu, muutamia pieniä fyysisiä vaivoja lukuunottamatta asiat ovat enemmän tai vähemmän kivasti tällä mukavan sateisella Saarella.

Anyway, asiaan. Kuten otsikkokin Englannin perusteet taitavalle ja hieman nokkeluutta omaavalle lukijalle kertoo, kolmas lukuvuosi loistokkaassa London Metropolitan Universityssä on yhtä karu fakta kuin Ilveksen taloudellinen ja hallinnollinen nykytilanne. Toisen vuoden melko rajun alkurynnistyksen jälkeen osasin fiksuna poikana jo varautua tulevaan, ja luennoilla sekä kirjastossa on jo täysi rähinä päällä ensimmäisten deadlinejen jo siintäessä näköpiirissä suorastaan pelottavan lähellä. Viimevuoteen verrattuna koulun henkilökunnassa sekä käytännöissä on tapahtunut melko rajuja muutoksia, mikä ei välttämättä ole ideaalitilanne kun aloittaa viimeisen ja tärkeimmän vuoden kandiopinnoista. Neljä parasta opettajaa jotka hoitivat psykologian ja käytännössä kaiken fysiologian kahtena ensimmäisenä vuotena ovat ottaneet ritolat ja poistuneet kukin tahoilleen. Lopputyöni valvoja ja urheilupsykologiaguru veti ns. hieman överit ja hyppäsi koneeseen kohti Uutta-Seelantia. Tiedän että en ole mikään mestarioppilas mutta nyt voidaan jo puhua rajusta liioittelusta. Eli kaikki parhaat ja tärkeimmät opettajat ovat poissa, mutta on luojan lykky että ainakin tähän mennessä tapaamamme uudet tulokkaat vaikuttavat varsin kyvykkäiltä.

Toinen melko suuri muutos on, että LMU siirtyi perinteisistä puolen lukuvuoden mittaisista moduuleista vuoden mittaisiin. Eli samaa ainetta on koko vuoden mitalta, ja juuri tästä syystä johtuen käytännössä joka ikinen koe on työnnetty kivasti kevään ratoksi. Ero aiemmilta vuosilta tuttuun joululoman jälkeen vaihtuvaan lukujärjestykseen ei ole suuren suuri, mutta muutos kuin muutos voi järkyttää pienen ja herkän ihmisen mieltä. Tällä kertaa kalenteriani koristaa koko vuoden komeudelta maanantaiaamuisin urheilupsykologia, tiistaina iltapäivällä jälleen kerran yksi fysiologian kurssi ja torstaina koko päivän aamusta iltaan täyttävät valmentaminen ja lopputyön viilaamiseen tarkoitettu moduuli. Sinänsä mielenkiintoista on, että valmentaminen ei minua taiteenlajina juurikaan henkilökohtaisella tasolla kiehdo mutta koska LMU päätti karsia tutkintojen lukumäärää, muuttui myös meikäläisen tutkintonimike Sport Psychology & Performancesta Sport Psychology & Coachingiksi. Tämä ei tarkoita käytännössä mitään muuta kuin sitä, että olin pakotettu sukeltamaan syvään päähän sillä meidän ikuoma Intranettimme ilmoitti yhden pakollisista kursseistani olevan edistynyt valmentamisen käytäntö ja teoria. Mitä sitä moduulia olen tässä muutaman viikon katsellut, niin sana edistynyt ei ehkä ole ihan kohdallaan, mutta toisaalta se on tässä tapauksessa ihan hyväkin asia. Eiväthän kaikki kuitenkaan edes voi olla mitään Matias Lehtosen vertaisia valmennusjumalia, ja ehkä niin on myös parempi. Muutenhan Heinolan Keisari jäisi vallan ilman töitä.

Jos siirrytään pakollista tylsistä aiheista vähän mielenkiintoisempiin, niin kiekkokausi on myös täällä päässä avattu. Parempien tekijämiesten puutteessa on eräs pyylevä suomalainen tuupattu Englannin parhaan yliopistojoukkueen johtoon kokonaisvaltaisesti, sekä kentällä että sen ulkopuolella. Käytännössä tämä tarkoittaa kaiken hoitamista alkoholista pidättäytymisestä kauden aikana aina kokoonpanoihin ja harjoituksien johtamiseen. Sinänsä harmittaa haaskata hyvää pelaajamateriaalia osaamattomissa käsissä, mutta lama-aikana ei parane pienistä asioista niin herkästi rutista. Kuten jo mainittua, joukkue näyttää johtoporrasta lukuunottamatta varsin hyvältä näiden kahden tryout-session jälkeen ja mittava fanijoukkomme voi odottaa jälleen suurtekoja tältä kansainväliseltä joukolta jonka rintamuksia koristaa ylväs lohikäärme. Pohjois-Amerikka on ehkä aiempia kausia heikommin edustettuna, mutta uudet eurooppalaiset ja pari nuorta Venäjää puhuvaa tapausta nostavat profiilia vähintään senkin edestä. Olen jo itse kaavaillut täydellisen itsekkäästi ja kusipäisesti itselleni paikkaa nuorten itänaapuria puhuvien rinnalta, sillä olen viettänyt jo ennen kauden alkua useamman viikon tiistaisin ja torstaisin aikaa jäällä näiden kahden väkkärän kanssa ja kemiat sekä ajattelutapa tuntuvat osuvan uskomattomalla tavalla yksiin. Tämä kaikki huolimatta lievästä historiasta entisen Neuvostoliiton kanssa, mutta onneksi nämä kaksi ovat niin nuoria että he eivät näitä asioita muista, tai niistä niin paljon välitä. Tällä hetkellä ainoa heikkous on maalivahtiosastolla, sillä todella hyvä Amerikkalainen joka jo viime kaudella kävi pyörimässä harjoituksissa putkien välissä muutamaan otteeseen ei omista varusteita tällä mantereella. Metsästys on käynnissä, ja voimme vain toivoa että jostain ilmestyisi joko setti sopivankokoisia romuja tai edes lähelle yhtä pätevöitynyt koppari.

Kuvia ei ole tällä kertaa tarjota, sillä olen hukannut pokkarikamerani laturin paikkaan X ja en tiedä miten saisin tuupattua sinne lisää virtaa. Ratkaisen tilanteen joskus parhaimmaksi katsomallani tavalla, eli todennäköisesti ostan halvimman kameran mitä kaupasta löytyy kunhan saan aikaiseksi. Ei sillä että niitä paljon olisin räpsinytkään.

Sitä odotellessa, koittakaa pärjätä. Näillä mennään mitä on ja loput jää.