Storm before the calm.

Heti kättelyssä, tai oikeastaan jo ennen sitä haluan pahoitella blogipostausten intensiivisyyden räjähdysmäistä laskua. Nyt olen niinkutsutusti en-niin-työllistetty ja voin ottaa hieman aikaa purkaakseni kokemuksiani
tietokoneen näyttöruudulle ah, niin kauniilla Suamen kiälellä. Huonoille tavoilleni uskollisena, aloitan vyyhdin purkamisen kronologisessa järjestyksessä.


Jos täydellinen valokuvamuistini palvelee oikein, viimeinen postaus oli valokuvakollaasi -mallinen ratkaisu joka summasi kivasti Suomen pikavisiitin. Palasin siis keskiviikkona 24.11. Lontoon lämpöön ja kävin koulussa pyörimässä torstaina ja perjantaina, ja Sara teki tyylikkään paluun saarivaltioon saman viikon sunnuntaina. Viikko oli tavallista mukavampi, juurikin siksi että Sara oli mukana arkisen aherruksen tiiimellyksessä. Viikko koostui muutamasta reissusta keskustaan, Canaryn ostoskeskuksiin ja kävimmepä jopa pari kertaa ihan klubilla. Tiistain ja keskiviikon välisenä iltana/yönä oli luvassa reissu Pachaan, jonka nimen varmaan kovimmat bilettäjät tunnistavat samannimisestä klubista joka sijaitsee Ibizalla. Pacha London oli yllättävän pieni ja opiskelijaillasta johtuen lievästi sanottuna täynnä, mutta koska meidän oma in-house DJ/tuottaja Tuomas "Tempo Giusto" Lähteenoja onnistui nappaamaan joltain vastaan tulleelta promoottorikaverilta meille rannekkeet joissa luki VIP. Näistä oli yllättävän paljon hyötyä, ja niiden avulla pääsimme myös kanadalaisen joukkuekaverini Donny MacPhersonin ja muiden Royal Hollowayn ihmeiden pöytään istumaan. En tiedä tarkalleen mitä nämä ihmiset opiskelevat, mutta uskallan väittää että vapaatunnit ainakin vietetään pokemonkorttien, tietokoneen ja huispauksen parissa.

Pikkuisen tuota luntakin tipahti taivaalta. Mudchuten asemalla ollaan siis.

Pachan jono, ja voin kertoo että oli kylmä.

Suomalais-Kanadalaista yhteistyötä.

Ilta oli hieno ja kaikkea muuta mukavaa siihen asti kunnes piti päästä jollain kotiin. Alkuun niin helpolta vaikuttanut bussikikkailu tyssäsi Trafalgarille, ja pienen pyörimisen jälkeen oli turvauduttava black cabiin. Tämän jälkeen kaikki meni taas hetken hienosti, kunnes... Onnistuin siinä mistä monet vain unelmoivat, eli jätin lompakkoni tähän kyseiseen taksiin. Ilmeisesti olin pistänyt rahamassin huonosti taskuun (koska se on liian paksu) kun sähläsimme rahojen kanssa ja loppu on historiaa. Alkoholin osuutta asiaan tutkitaan edelleen. Mutta kuten kaikilla saduissa jossa Saran kanssa esiinnymme, tälläkin oli onnellinen loppu. Muutama siinä meni, mutta taksikuski oli kuin olikin vienyt lompakon poliisille, ja poliisi oli toimittanut sen Transport For Londonin löytötavaratoimistoon, jonne olin heti alkuun täytellyt lomakkeen jossa informoin heitä katoamisesta. Täytyy antaa suuri hatunnosto Lontoon taksikuskien koulutukselle, jossa mm. tarvitsee opiskella kaikki ravintolat, klubit ja muutenkin tietämisen arvoiset paikat 6 mailin säteellä Trafalgar Squarelta. Ja niitä kun ei ihan hirveästi ole... Ainakin tällä kertaa taksikuskin avulaisuus säästi sekä rahaa, että käsittämättömän määrän vaivaa, sillä kaikkien korttien ja papereiden ja lippulappujen uudelleenhankinta olisi ollut aivan järkyttävän tuskaisa prosessi. Ongelmia tuli heti melko runsaasti jo siitä että a) jopa minun tarvitsee välillä syödä jotain ja b) kouluun tarvitaan kulkulupa. Näistä kuitenkin selvittiin suomalaisella sisulla hammasta purren ja tietysti Niko Kaipiomaista oveluutta käyttäen.

Jos palataan alkuperäiseen aiheeseen, keskiviikko meni kiroillessa lompakon hukkumista ja sen aiheuttamaa vaivaa, torstaina oli perinteinen 9-17 koulupäivä ja perjantaina iltapäivästä hieman koulua. Perjantaina koulun jälkeen oli luvassa Saran ja meikäläisen luokkakavereiden väliset tullaan tutuksi -iltamat koulun omassa baarissa, Rocketissa. Täällä tuntuu paikallisilla opiskelijoilla varsinkin perjantaisin olevan tapana jäädä suoraan koulusta koulun omaan pubiin/baariin/yökerhoon/mitenvaan ottamaan sitä maljaa, ja sen jälkeen hiihdellä 22-24 välisenä aikana viimeisillä metroilla/junilla kotiin. Mikä on tietysti sinänsä järkevää, että jos meikäläisen tarvitsisi hiihdellä bussilla kotiin yliopistolta, menisi aika äkkiä sormi suuhun että kuka menee ja mihin suuntaan. Mutta mikäs siellä koululla ollessa, koulukavereiden kanssa särpiä melko halpaa olutta (tuoppi Carlsbergiä maksaa £1,75 ja kannullinen karvan yli £6) ja pitää hauskaa. Oli myös hassua huomata, kuinka innoissaan kaikki olivat kun sanoin tuovani Saran mukanani koulun baariin, mutta kun viimein saavuttiin ovet paukkuen isoilla kamoilla ja isoilla valoilla, harva uskalsi sanoa Saralle mitään. Äänekkäistä ja ainakin suomalaisella mittapuulla ylisosiaalisista briteistä tuli hyvin nopeasti ujoja ja punastelevia kun yritin siinä pitää jonkinlaista keskustelua yllä. Hauskin esimerkki tästä oli tyttö nimeltä Gemma, joka oli koko viikon mehustellut Saran tulolla, mutta Rocketissa hädintuskin uskalsi katsoa Saraa silmiin ennenkuin mölyöljy alkoi vaikuttaa toivotulla tasolla. Tietysti kun pöytä sitten alkoi täyttyä tuopeista, siinä kuuden aikaan illalla, tunnelma vapautui ja ilokseni huomasin kuinka Sara oli välitön hitti varsinkin meidänluokkalaisten tyttöjen keskuudessa. Ei sillä että Sara ei olisi tullut jätkien kanssa toimeen, mutta tyttöjen innostuminen oli suorastaan huomattavaa.

Torni joka vietiin pois meiltä. Taustalla Tanskan vahvistus.

MOIII ^___^

Tulevat urheilupsykologit Uusitalo & Shoniwa. "Meidän metodit on toimivia ja kyseenalaisia."

Pituusjärjestyksessä:
Felix, Saksasta Shanghain kautta Lontooseen, perusbritti Gemma ja yllättävän kaunis mies suomesta.

Lauantaina oliki vuorossa Suomikommuunin omat pikkujoulukemut, joissa kansainvälistä vilskettä jälleen riitti. Mitään mainitsemisen arvoista ei oikeastaan tapahtunut ja suomalaiset vieraat pitivät alkoholin kulutuksessa pintansa ulkomaalaisten puristuksessa. Huono puoli oli se, että sunnuntaina oli Saralla jälleen kerran aikainen lähtö kohti Suomea. Taksi pihaan puoli viiden aikaan, ja Liverpool Streetin asemalle. Hiihtelin samalla taksilla kotiin, koska olemme alkaneet käyttää minicab-firmaa joka sijaitsee aivan kotimme läheisyydessä, ja homma meni varsin helposti näin. Kuskina toimi TAAS herrasmies jolla on käsittämättömin murre jonka olen tähän mennessä kuullut, ja hän tituleeraa itseään Newcastle-Daveksi. Jos kaikki newcastlelaiset puhuvat samalla tavalla, voi olla etten lähde siellä käymään ihan hetkeen... Tämän jälkeen oli paluu karuun arkeen enemmän kuin totta, ja viikko menikin painaessa kouluhommia like never before. Tiistaina oli "deadline" kurssilla Science for Sport, ja ideana oli kehitellä jonkinlainen tutkimus luokan rasvaprosenttimittausten perusteella. Itse käytin työn otsikkona karkeasti suomennettuna "Yhteys lapaluun alapuolella (subscabular) olevan ihopoimun paksuuden ja kehonkoostumusmittarin antaman rasvaprosentin välillä". Siinä meni kivasti sunnuntai ja maanantai ilta/yö, jotta työ oli valmiina välipalautetta varten tiistaina. Tämä palaute oli todella hyödyksi ja tiistai sekä keskiviikko menivät yötä myöten viilatessa tätä, sekä tehdessä Basic sport science -kurssin kurssityötä. Onneksi tämä toinen oli tyyliltään hyvin samanlainen ja täten liikkelle päästyäni juoksin siitä läpi kuin paskasti tehdystä Gyproc-seinästä. Samalla oppiessani kirjoittamaan tietellistä asiatekstiä (ehkä, palaute kun ei ole vielä tullut) huomasin että meikäläisen optimaalinen tuottamiskellonaika on 02-04 aamuyöllä, mielellään muutaman energiajuoman nauttineena. Keskiviikko-ilta meni pitkälle torstain puolelle, ja ehdin melkein nukkua jopa kaksi tuntia ennen kuin lähdin kouluun. Onneksi olen Puolustusvoimain upseerikoulutuksen parkitsema karju (vaikka nyt on tullut että Puolustusvoimain erehtymätön valintakoneisto on tehnyt virheen, ja päästänyt Maso Lehtosen opiskelemaan upseeriksi. Terveisiä vaan Parolaan.) ja muutaman päivän univaje ei tunnu vielä henkisessä eikä fyysisessä suorituskyvyssä kuin arviolta 4,6% suorituskyvyn laskuna. Kun lähtötaso on tarpeeksi alhainen, ei laskukaan voi olla kovin suurta. Torstaina oli luvassa pieni koe aiheesta liikkuvuus ja kestävyysharjoittelu, ja lähdin siihen kurssitöistä johtuen melko pienellä valmistautumisella mutta mukavasti tuntui silti luistavan. Täytyy myöntää että lähdin ehkä hieman takki auki tähän kokeeseen, sillä sain ensimmäisestä kokeesta, aiheena harjoittelun jaksottaminen ja harjoittelun perusteet, luokan parhaan arvosanan (90%). Perjantaina oli vielä luvassa solubiologian koe, ja vaikka aihe on lukiosta, terveisiä vaan lukioaikaiselle opettajalle Timo-Antti Karevaaralle jos sattuu lukemaan, melko tuttu, mutta kaiken opetteleminen uudelleen ja mieleen palauttaminen englanniksi onkin tarina erikseen. Onneksi koe oli paljon helpompi kuin mitä se olisi voinut olla, ja siitä jäi suuhun yllättävän hyvä maku.


Lontoosta on jo lumet sulanut, mutta onneksi ensi perjantaina siintää jo silmissä paluu Saran kainaloon ja Suomen mukavan viileään ilmastoon. Tällä kertaa edessä on hieman pidempi visiitti, joululoman pituus on huikeat 23 päivää kaikenkaikkiaan ja paluu Lontooseen on edessä vasta vuonna 2011. Lukea täytyy kyllä lomallakin, sillä heti paluun jälkeen on luvassa koeviikot, jossa kolme koetta on jaettu kolmen viikon jaksolle. Hirveän intensiivistä ei siis varmaan tule olemaan, mutta ainakin on aikaa valmistautua kunnolla.


Sitä odotellessa, syksyisen viileästä Lontoon illasta ensi kertaan. Lupaan että tällä kertaa siihen ei mene yli kahta viikkoa.