Boys are back in town

Joululoma on vain kaunis muisto kauniin, mutta niin vähäisen hiuskasvustoni alapuolella. Oli todella mukavat 23 ja vähän päälle päivää sisältäen tapaamisia monien vanhojen kollien kanssa, Winter Classiceja mallia Herwood City ja Suorama Ghetto ( + Vaajakoski Arena) ja laatuaikaa aivan naurettavan kauniin tyttöystäväni kanssa.


Käsittelin loman alkupuolen englanninkielisessä debyytissäni edellisellä tapaamisella ja loman loppuvaiheessa koetuista kokemuksista päälimmäiseksi Viialan putkista limuttelun kanssa mieleeni nousee väkisin Noora "Sahaan" Heikkisen tervetuloajuhlat hänen palatessaan Kanadan jylhistä maisemista takaisin siihen oikeaan talveen. Tätä ennen samaisena päivänä käytiin kuitenkin tutustuttamassa ystäväni, naapurini ja hyvän kumppanini, tuon kiharapäisen Naantalin Alexander Stubbin, Juha-Pekka Nurvalan tyttöystävä Henni ehkä koko maailman tyhmimpään nelijalkaiseen eli meidän ikuomaan Turo Toropaiseen. Tämä Saran kanssa samassa pienuusluokassa painiva naishenkilö vaatimalla vaati päästä jakamaan totaalisen rajoittamatonta eläinrakkauttaan vanhempieni ranchilla sijaitsevaan tätä nykyä pieneen, mutta varsin persoonalliseen eläinlaumaan. Turosta, Puffanista ja Topi the Dogista riittikin ylitsepursuavaa iloa koko illaksi ja kun meidän oma äitee tuttuun tyyliinsä tempaisi povitaskusta puolikkaan valkoviinitonkan ja pari pulloa punaviiniä alkoi illan venyminen yli puolenyön olla lähes yhtä varmaa kuin Jussi Jokisen rangaistuslaukaukset NHL-kaudella 2005-2006 kun Jokinen vielä pelasi Lone Star Staten ylpeyden, Dallas Starsin paidassa. Tässä illan mittaan kypsyi humalatilan kanssa samaa vauhtia hieno idea: pistetään viimeisetkin kinkunrippeet sulamaan ja mennään huomenna lumikenkäretkelle, sillä nämä kaksi länsirannikolta lähtöisin olevaa suhteellisen nuorta ihmislasta eivät olleet vielä koskaan pääseet vihkiytymään tähän lumisiin erämaihin täydellisesti sopivan lajin saloihin. Asiasta lyötiin kättä päälle ja kun kello oli riittävästi, kotimatkalla asiaa vielä varmisteltiin. Tähän selvennyksenä sanottakoon että itse join vain yhden lasin kuohuviiniä ja olusen. Koko illan aikana.

Aamulla eli noin yhden aikaan iltapäivällä, oli tarttua härkää sarvista ja siirtyä sanoista tekoihin. Alle kilo jakinrasvassa paistettua pekonia ja kolmetoista kananmunaa höystettynä 12 paahtoleivällä sekä ämpärillinen teetä ja olimme valmiita siirtymään maaseutukotini koruttomille erämaille ja lyödä jalkaan hieman isompaa tohvelia. Pikaisen varustautumissession jälkeen kaikille oli saatu maastokelpoiset vaatteet ja kengät jonka jälkeen oli aika siirtyä Topin johdolla kohti Linkinmäen jylhää pohjoisrinnettä. Itse pujotin vielä todella tiukan ja tietellisen reeniohjelmani takia joululahjaksi saamani sykemittarin päälleni ja aloimme olla valmiita toimintaan. Totuuden ruoska sivaltaa kun sanon että talven ensimmäiset askeleet Tubbsin valmisteet jaloissa täydellisessä umpihangessa tuntuivat yllättävän raskailta. Pian sain Neuvostoliittomaisen dieselkoneeni täyteen laukkaan ja tunsin jälleen kerran betonireisissäni jokaisesta urheilusuorituksesta tutun tunteen: voisin jatkaa tätä loputtomiin. Koiralla noin polvensyvyisessä hangessa oli hieman enemmän punnertamista kuin meillä nykyteknologian orjilla. Tästä huolimatta pääsimme varsin mallikkaasti siirtymään Linkinmäen huipulle ja siinä pidimme pienen ihmettelytauon. Tämä johtui puhtaasti siitä että tälläinenkin pieni mäentömpäre sai saaristomereen tottuneet rannikon lapset haukkomaan henkeään esitellessään kieltämättä varsin tyylikkäitä Pohjois-Kangasalan ja samalla vähän eteläisen Orivedenkin maisemia.

Päivän ensimmäinen huoltotauko, 200m lähdöstä. Henniä painoi mono ikävästi, ja Moppi pääsi töihin.

Mahdollisesti jotain takaisinmaksun tynkää, mutta näkymä itsessään  on varsin tuttu talvisessa Suomessa. Vaimo hangessa ja mies vetää hanskoja takaisin kouriinsa.

Kangasala-Lontoo Underground pahoittelee kuvanlaatua.

Tämän valokuvaussession jälkeen laskeuduttiin alas länsirinnettä ja koettiinpa matkalla esimerkki ihmisen vieraantumisesta luonnon hellästä huomasta. Laskeuduimme muutama vuosi sitten raivattua metsäkaistaletta, ja teille sivistyneille tiedoksi jotka ette ennen ole tehneet talousmetsän harvennusta, se tarkoittaa käytännössä sitä että maassa on kaadettuna ristiin ja rastiin ranteenvahvuista ja hieman paksumpaa närettä. Tämä tietysti riippuu ihmisen ranteesta, mutta saanette kuvan siitä mitä ajan takaa. Kaikki kävivät vuorollaan silmällään lumihangessa johtuen ylipitkistä kannoista ja sekavasti sijoitelluista puunrungoista ja kun oli Sara vuoro kaatua polvilleen hänen polvensa upposi oksien muodostaman pienen "luolan" päälle. Kuin kohtalon oikusta, samaan aikaan isäukkoni ajeli lähes uudenkarhealla, käytännössä vasta sisäänajetulla Massikalla auraten teitä ei-maastokelposilla henkilöautoilla ajeleville kaupungin eläville pitkin kylänraittia antaen lumilingolle kenkää like never before. Kun nämä kaksi yhdistetään, alkoi nousta retkikuntamme naispuolisessa rannikkolapsessa huoli siitä että joku murisee tässä Saran juuri löytämässä luolassa, eikä mieleeni välittömästi että Massikan maatatärisyttävä jyrinä voitaisiin tulkita näin.

Asian selvittyä ja aikamme kerrottuamme kaskuja nykymaailman irtautumisesta Metsän jumalan, Tapion, vallan päivistä pääsimme kuin pääsimmekin lähimmälle tielle ja oli aika valita kolmen reitin välillä. Tietä pitkin kotiin, pitkää reittiä jotta koiralle saataisiin kunnon rääkki tai tietä seuraten metsää pitkin. Yhteistuumin päätimme valita näistä viimeisen eli keskipitkän oppimäärän. Pimeä alkoi hiipiä jo melkolailla iholle vihaisen kanadalaisen kärkikarvaajan tavoin ja tämä vaikeutti hieman pienien korkeuserojen erottamista lumessa kulkiessa, joka on tunnetusti meille kaikille jokapäiväinen ongelma. Lunta varsinkin aukeilla paikoilla olikin varsin jämäkästi ja oli ilo nähdä ryhmämme nelijalkaisen jäsenen laukkaavan kuin ori kevätlaitumella pitkin neitsellistä, korkeintaan oravan koskemaa lumipeitettä pitkin.

Yän pimeydessä vaeltaa tämä outo joukko.

Minä, maastovaatteet ja vähän normaalia isompi (ja harmaampi) orava.

Pian näiden otosten jälkeen olikin jälleen vuoro hypähtää tien puolelle ja jolkotella tätini ja hänen miehensä talon ohi. Tottakai pysähdyimme pienelle juttutuokiolle ja esittelimme rannikon lapsia kuin hienointakin sotasaalista konsanaan.

Lumessakahlaajat.

Kun olimme saaneet matkamme päätökseen, oli pikaisen vaatteidenvaihdon aika ja suuntasimme kohti Kangasalan hienostoaluetta, Ranta-Koivistoa. Matkalla kävimme kaupassa noutamassa meirän äiteen sponsoroimat ainekset tortilla/taco -malliseen päivälliseen. Faktojen ja todistajalausuntojen edessä myönnän että mukaan tarttui myös määrä X olutta ja energiajuomaa illan spektaakkelia varten. Ja millaiset jamboreet niistä tulikaan, siitä hieman myöhemmin. Meksikolaistyylinen päivällinen syötiin, rannikon lapset kotiin vietiin, parta ja tukka siistittiin, naama kammattiin ja iltaan valmistauduttiin. Mahdollisia kyytiongelmia pohtiessamme tulimme siihen ratkaisuun että on parempi jäädä Heikkisen keittiöremontin kokeneeseen residenssiin yöksi. Ei sillä että olisin sitä ennen tätä remonttia edes nähnyt. Siitäkin huolimatta näin teimme, ja siksipä mukaan Ferrarinpunaiseen Seattiin heitimme makuupussin ja sille kaveriksi toisen samanmoisen.


Kello oli jo käynyt yli numeroiden kaksi ja yksi kun saavuimme paikalle joten heti kättelyssä oli selvää että kirittävää tähän vahvasti naisvetoiseen puoli-ammattilaiseen keitonvetojoukkueeseen oli enemmän kuin kansanterveydelliset raja-arvot sallivat tai maksa pystyy käsittelemään. Edessä oli tästä johtuen vakavasti otettavana uhkana humaltumistila ja sitä seuraavat jäätävät tanssiliikeet Tampereen erinäisissä yökerhoissa. Porukan toistaiseksi ainoa kaksilahkeinen oli lähes kyyneliin asti onnellinen kun näki karvaisen turpani työntyvän sisään ovenraosta ja sukupuolien välisen kuilun kavetessa yhden 95-kiloisen roikaleen verran. Loimme Saran kanssa toisiimme lyhyen ja vakavan katseen ja välillämme vallitsevan telepatian avulla päätimme ottaa tietoisen riskin ja ryhtyä tähän toivottomattomalta tuntuvaan takaa-ajoon. Kuinka ollakkaan Kangasalan power couple näytti voimansa tässäkin lajissa ja välimatka alkoi pikkuhiljaa kaventua kellon käydessä armottomasti eteenpäin. Uskon että olimme jo tarttumisetäisyydellä kun talon emäntä alkoi lyödä kaulinta pöytään ja käskeä ihmisiä siirtymään sotilaallisessä järjestyksessä kohti Tampereen yötä. Totuttuun tyyliin mittariauto pihaan ja nauruntäyteisin ilta hetkeen oli vasta alussa.

"Minä olen täällä myös, Heikkisen Noora."

Matkamme alkoi Joni "Deluxe" Siintovaaran Nooralle järjestämällä pienellä tervetuloa -lahjalla Tivolissa. Tämä sisälsi siis nimet listalle ja muutaman pullon kuohuviiniä. Yllättäen tuttuihin törmääminen kesti jälleen kerran matkan narikasta alakerran tiskille ja olikin oikein mukava vaihtaa sana poikineen entisen joukkuekaverin, Elias Nurmisen ja Juho "Don" Viialan pikkuveljen, Jannen kanssa. Tämän veljeskaksikon kohdalla on mainittava huolestuttava samankaltaisuus juhlimiskäyttäytymisessä...

Kun olimme kumonneet kuplivat ja pistäneet hetken jalalla vähemmän koreasti, oli aika tehdä siirtymä. Tässä tehtiin mielestäni illan fiksuin ratkaisu, ja joku valopää tilasi meille taksin tälle viiden minutin kävelymatkalle Tivolista legendaarista mainetta nauttivan Cabaretin tilalle pystytettyyn Kuubaan ja Armakseen. Mutta rahamies on aina rahamies, ja kyllähän ne kengänpohjatkin kuluvat kun niistä käyttää. Kuubasta ei jäänyt käteen kenellekään mitään, paikka oli aivan susipaska enkä voi suositella sitä hyvällä tahdollakaan kenellekään elävälle, saati kuolleille. Armaksen puolella sentään kävimme kuuntelemassa kaikki legendaariset suomihitit ja ysäriklassikot, mutta aikansa kutakin kuten tavataan sanoa. Kun ysärimittari alkoi hakata tappiinsa, kaiho valtasi mielemme ja päätimme suunnata viimeistelemään illan hiihtelemällä kohti kosken rannalla sijaitsevaa yökerho Sahaa.

"Hei Martina, kiipee tohon lumikasaan" "JOO" "Tee vaaka." "JOO"

FIRED UP!

Safri Duo sai Nooran ja Meritan primitiiviset vaistot pintaan. Hämärin koreografia hetkeen.

Monella tavalla illan onnistunein kuva.

Jostain syystä tällä kertaa italialaisten kansoittamaan Sahaan ilta myös onnistuneesti päättyi, jonka jälkeen oli vuorossa ennen Keskustorin surullisenkuuluisaa taksijonoa lähes yhtä tunnettu Subwayn jono. Jonossa tapasimmekin ehkä mielenkiintoisimman kaverin hetkeen joka ensin tunkeutui naispainoitteseen seurueeseen puoliväkisin, kertoi sitten olevansa Spiderman ja tämän jälkeen laitettiin kiinnostuskiikarit päähän ja kutsumaton vieras ristittiin Mieskissaksi. Tämä kaveri hannasi koko jonoa takanaan ja kuten myöhemmin selvisi, hän ei edes ollut tilaamassa mitään. Tästä eivät takanemme olleet isäm maan toivot hirveästi innostuneet ja pieni poikapaini roikkui ilmassa enää yhden hämähäkinseitin paksuisen langan varassa, mutta emme nähneet tapahtuiko mitään sen kummempia koska liukenimme paikalta metsästämään pirssiä viisihenkiselle seurueellemme. Pienen ihmettelyn ja erään seurueen hylkäämillä baarijakkaroilla hetken istuskeltuamme sehän löytyi erään mukavan Volvoilevan taksikuskin toimesta ja pääsimme melko leppoisasti takaisin Ruotulan Ghettoon. Luvassa oli uskomatonta patongin naaman ahtamista ja vielä enemmän käsittämätöntä repeilyä illan aikana otetuille kuville, jonka jälkeen yöpuulle painuminen. Ilta oli kaikenkaikkiaan varsin onnistunut, todellakin nauruntäyteinen, läpileikkaus Tampereen yöhön tehtiin onnistuneesti ja läsnäolomme jäi harvalta huomaamatta.


Palautuminen tästä tapahtui seuraavien päivien aikana pitäen sisällään vierailun vajaan kuukauden päästä Wieniin vaihtoon irtoavan toisen Saran ja hänen miehensä Juhon kämpille Hervannassa sekä paljon hellää yhdessäoloa aivan käsittämättömän kauniin tyttöystäväni kanssa. Maanantaina 10.1. oli päivämäärä jolloin väistämätön sai otteen meistä, teki temput terävät ja jälleen oli aika siirtyä Ryanairin tarjoamalle lennolle FR2195 välillä Tampere International Mega Airport - London-Stansted Airport. Ilma oli yhtä surullinen kuin itse tapahtuma ja viima piiskasi ihoamme hyvästellessämme toisemme hetkeksi, muuten niin leppoisassa loskantäytteisessä +2 -kelissä. Pienenpieni kyynel silmäkulmassa katselin koneen ikkunasta kuinka maa väistyi kauemmaksi, puut pienenivät ja pilvet lähenivät, mutta vasemman niinkutsutun rintalihakseni alla sijaitsevassa nelikammioisessa elimessä piti yllä lämmintä liekkiä tieto siitä että Saran muutto Lontooseen oli jälleen minuutti minuutilta lähempänä toteutumista. Matka sujui ongelmitta, ja myönnettävä on, että olin jo kaivannut Canary Wharfin pilvenpiirtäjiä, vettä ja Mudchuten asemalta avautumaa maisemaa tähän Englannin pankkimaailman keskipisteeseen.

Tästä.

Tähän.

Ilmaston aiheuttamasta kulttuurishokista on toivuttu ja koulussakin jo ehditty käydä moikkaamassa tuttuja. Onneksi englannin kieli ei ollut täysin päässyt unohtumaan ja en ollut edes unohtanut mihin junaan pitää seuraavaksi mennä. Saran paluuta Englannin pääkaupunkiin odotellessa.



Oikein leppoisan ilmaston kourista Lontoosta, mukavaa illanjatkoa kaikille teille pikku palleroille.