Pankkitilin avaamisen piti ennen matkaa lähtökohtaisesti olla se hankalin homma koko saarella, jonka rinnalla Normandian maihinnousun toteuttaminen YKSIN olisi niinkutsuttu walk in the park, jos sallitte ilmaisun. Tämä perustui pääosin Googlen tarjoamiin linkkeihin ja tätäkautta löytyneisiin foorumikeskusteluihin, joissa enemmän tai vähemmän tässä kaupungissa aikaa viettäneet ja täten omasta mielestään täydellisesti lontoolaistuneet, älylliseltä kapasiteetiltaan hyvinkin vaihtelevat ihmiset tarjosivat mielipiteitään. Vaikka olen melko paljon internetissä pyörinyt, ja urposuodatin oli täysillä, teksteistä jäi silti vahva haju siitä, että pankkitilin avaaminen on todella vaikeaa ja meinasin jo ennen lähtöä hakea maistraatista syntymätodistusta ja muita dokumentteja henkilöllisyyden varmistamiseksi. Tämä tietysti olisi voinut paljastaa ikäviä asioita menneisyydestäni, jos huono säkä olisi käynyt ja vanhemmat jättäneen pari asiaa kertomatta. Mutta palatakseni asiaan, kun paria päivää aiemmin olin saanut varattua ajan ja keskiviikko-aamuna mukavan aamulönköttelyn jäljiltä olin n. klo 1103 Docklands Light Railwayssa kohti Bankin asemaa, vain jäädäkseni pois Canary Wharfissa, päässäni pyöri vain ajatus siitä että mitä jos en saakaan jostain syystä tiliä auki. Onko se riittävästi että mukana on vuokrasopimus, passi ja koulun paikallaolotodistus? Mutta kuinkas sitten kävikään. Saavuin pankkiin viime hetkillä, eli noin vartin etuajassa ja tästä hetken ajan päästä tuli joku neiti/rouva kyselemään että mikäs partasuu täällä istuu. Tämä melko nuorehko naishenkilö olikin sitten sattumalta juuri hän kenen kanssa minulle oli tapaaminen buukattu. Siinä papereita yms selvitellessä kävi selville että myös hän oli opiskellut London Metissä aikanaan, ja että hän oli kotoisin muistaakseni Kyprokselta. Huolimatta tästä, ainoat dokumentit mitä tarvittiin, olivat passi ja koulusta saatu Proof of Enrolment, eli todistus siitä että olen ilmoittautunut opiskelijaksi London Metropolitaniin. Koko prosessi oli ohi karkeasti parissakymmenessä minutissa, ja talletettuani vielä lompakossa turhana painona pyörineet 300€ uunituoreelle tilille poistuin Lloyds TSB:n toimipisteestä siinä tilanteessa että olin juuri avannut pahamaineisen pankkitilin, ja muutaman punnan kuukausimaksuun sisältyy myös matkavakuutus, matkapuhelinvakuutus aina £2000 asti sekä AA Car Breakdown Insurance, joka kuulemma korvaa jopa jos minä istun kaverin kyydissä ja auto laukeaa alle. Olin itseeni varsin tyytyväinen ja poistuin vähin äänin kotiin, jossa odotti ruuanlaittopuuhat.
 |
| Menossa. Olen jo alkanut saada kuittia siitä että kaikki tavarani ovat merkiltään Warrior, nämä tosin olen kuitannut sillä että minkä sitä sponsorille voi... |
Ei tekeminen niin mutta, erityisesti ruuan syömisen ajoittaminen oikein oli kriittistä, sillä illalla oli luvassa jotain todella mukavaa: paljon odotettu London Dragonsien tryouttien ensimmäinen osa. Pienistä takelteluista, kuten siitä että en muistanut ottaa kanoja sulamaan vaan päästin ne jäisenä pannulle, huolimatta saatiin murua rinnan alle ja toisin kuin Talvisodassa, sitä myös oli riittävästi. Tämän jälkeen oli aikaa rentoutua ja lepäillä ennen illan suurta urheilujuhlaa. Kellon lähestyessä kahdeksaa aloin mennä keräämään tavaroitani ja pakkailemaan muita romuja valmiiksi, ja siinä jopa vastoin kaikkia odotuksia myös onnistuin. Myös kämppäkavereita kiinnosti jopa sillä tasolla että kyselivät että jännittääkö miten tulee käymään. Totta puhuakseni, näin kokenutta pelimiestä mikään muu ei jännittänyt paitsi se että kuljin jälleen kerran hallille reittiä jota en aiemmin ollut kulkenut, löytääkseni sen helppokulkuisimman ja nopeimman vaihtoehdon. Tällä kertaa reitti kulki Hackneyn keskustan kautta, joka on tunnettu paikkana siitä että pienin sallittu koirarotu on Rottweiler ja kadulla ei saa kantaa .44-kalibeerista pienempää asetta. Eli kuten kaikki tietävät, matka lähti taittumaan tuttuun tapaan Mudchuten asemalta, tällä kertaa suoraan Stratfordiin, josta vaihdoin melko pitkän kävelyn jälkeen London Overgroundiin, sillä asema on melko laaja. Overgroundissa odoteltiin liikkelle lähtöä toistakymmentä minuuttia, ja kun puksutin oli saatu työnnettyä liikkelle, oli vuorossa hyppääminen pois Hackney Central Stationilla. Kuski oli riittävän mukava hidastaakseen, ja avasi jopa meille ovet. Tästä siirryin kevyellä askeleella kohti bussipysäkkiä jonka päällä seisoi kirjain J, sillä tästä päästelivät ohitse välillä jopa pysähtyen linjan 55 bussit, ja juuri tämä bussi on omiaan jäähallille menemiseen, sillä se jostain syystä kulkee aivan jäähallin vierestä. Tällä kertaa osasin jäädä bussissa oikealla kohdalla pois ihan itte ja homma eteni myös muilta osin helpommin kuin luulinkaan, eli todennäköisesti tämä tulee olemaan reitti jota käytän myös jatkossa.
Hallille saapuessani paikalla oli vain yksi kaveri, ja hän tuli kyselemään minulta että olenko tulossa tryoutille kuten hänkin. Muuten vaikutti hyvältä, mutta kaveri oli n. 150cm pitkä todella laiha ja pieni kaveri Tokiosta, Kei Funakoshi nimeltään, joten alkuvaikutelma oli heikohko, eikä siis kaverin nimen takia. Mukava kaveri ja todella kohtelias, mutta varreltaan hieman pienehkö, ja kahden vuoden pelikokemuksella en odottanut pelilliseltä puoleltakaan hirveitä hurraahuutojen arvoisia suorituksia. Kaveri kuitenkin oli positiivinen yllätys niinkin kokemattomaksi. Pikkuhiljaa porukkaa alkoi valua, ja myös pelikasseista sekä verkkareista päätellen jo nykyisiä Dragoneita alkoi hiippailla paikalle. Jutellessani parin kanadalaisen kanssa tuli yllätyksen hetki kun kirjaimellisesti takavasemmalta tuli kaveri, löi käsipäivää ja sanoi että "Olen Timo morjesta". En ensijärkytykseltäni saanut muuta sanottua kun että nice to meet you, mutta kun keräsin ajatukseni, aloimme keskustella myös sillä tutummalla kielellä. Timo oli 1989 syntynyt pelimies Lahdesta, ja oli pelannut pakkina Pelicansissa SM-sarjaa aina B-junnuihin asti, ja se kyllä näkyi miehen otteissa. Sekä pelaamattomuus, mutta erittäin paljon myös se, että mies tiesi oikeasti mitä tehdä, mihin aikaan ja kenelle. Kun olimme jauhaneet mielestämme riittävästi paskaa, siirtyminen jo ennelta tuttuun "niinkutsuttuun" pukukoppiin oli tosiasia. Majoittauduin Timon kylkeen, jotta pystyimme vaihtamaan kuulumisia, ja lähistölle majoittautui myös jo ennalta tuttu pitkä mies ruotsista, Freddy. Tässä istuessani tajusin asian jota olin miettinyt jo bussissa, eli kuinka helvetissä täältä pääsee pois puolenyön jälkeen kun junat eivät enää kuljekaan. Aloin jo lähes tuhertaa itkua ja soittaa taksia, mutta yhtäkkiä taivaan portit aukenivat silmieni edessä, sillä ennakkotiedoista poiketen Espanjalainen pyhimys, Vincent Garcia liihotti sisään pukukopintapaiseen valkoisessa kaavussaan. Häneltä saisin kyydin kotiin, ja jälleen kerran olin väistänyt luodin. Tällä kertaa se kuitenkin jo leikkasi etuhiuksistani muutaman millin pois...
 |
| Tarkempaa kuvaa hallin lattiassa vaanivista saumoista. |
 |
| #23 |
 |
| #23 Ruotsalainen. Yritin myös selittää Ruotsalaiselle joukkuetoverilleni että selässäni lukee nyt suomen kielellä "Ruotsalainen" mutta se ei oikein ainakaan ilmeestä päätellen perille täydessä laajuudessaan... |
Kun kotimatka oli turvattu ja Vincen yöunia jo etukäteen lyhennetty, saatiin myös varusteet oikeinpäin päälle ja kutakuinkin myös kaikki oli siellä missä niiden pitikin. Päälle en vetänytkään tuttua Warriorin nuttua, sillä nyt oli aika lunastaa kovan luokan lupauksia, ja tahrata Antti "Kaljapullo kolmeen sekuntiin" Ruotsalaisen (aika korjattu) nimi ikuisiksi ajoiksi ainakin saarivaltion jääkiekkopiireissä pukemalla päälle viimekauden EHC Oltenin pelipaita numero 23. Lupaukset on pidettävä, ja kuten kaikki kaksi tilaajaa ja loput kolme aktiivista lukijaa varmaan muistavat, lupasin kyseiselle herralle vetää paidan päälleni kun tryoutit koittavat. Nyt ne olivat lähempänä kuin koskaan, ja kävellessäni jäälle en voinut kuin ihmetellä jälleen paikallista toimintaa. Jää oli ajettu, mutta se oli täynnä valkoisia raitoja. Eli aivan kuin jää olisi ainoastaan höylätty, mutta silti kenttä oli täynnä sohjoa. Tässä tuli taas hyvin näkyviin lämpimän hallin todella huonot puolet, eivätkä ruuvit vaihtoaitiossa auttaneet asiaa juurikaan. Tästä huolimatta oli tositoimien aika, ja vuorossa oli perinteiset puolentoistatunnin höntsyt taktiikalla tummat vastaan vaaleat. Kun molarit oli saatu kuumennettua ampumalla pari kertaa napakasti ranteella suoraan puhelimeen, oli aika kyyristyä aloitukseen. Tässä saatiinkin heti aikaiseksi oikein napakkaa jännitettä joukkueiden välille, sillä juoniessani keskushyökkääjän kanssa kuvioita vastaanotin tervehdyksen ruotsinpojalta poikittaisen mailan muodossa suoraan oikeaan käsivarteen. Tästä tietysti rauhallisena miehenä en turhia hiiltynyt, ja niistin hieman poikaa uudenuutukaisilla Warriorin AK27 -hanskoillani ja meinasipa siinä AHL-tyyliin alkaa jo ennen pelin alkua pieni toverimielinen poikapaini. Tämä tilanne meni ohi, mutta sitä ei todellakaan unohdettu.
Fiksuimmat ovat varmaan jo tajunneetkin että olin kentällä aloittavassa kentällisessä, mikä on paikka jossa en koskaan haluaisi olla. Vihaan mennä kentälle ennenkuin olen nähnyt millä temmolla peliä pelataan. Tässä tapauksessa ajattelin että vain pelailemme ja hieman heitämme lättyä toisillemme nähdäksemme ketkä osaavat luistella ja ketkä eivät, mutta kun kiekko putosi, kaveri alkoikin vyöryä päälle kuin liekit Tapolan rantasaunan saunaosastolta pesuhuoneeseen. Vaaleat painoivat käytännössä kiekon pakin kautta laidasta sisään ja ennenkuin kukaan ehti lihapiirakkaa sanoa, noin puolitoistametrinen TODELLA nopea ja taitava Kanadalainen oli pistänyt kiekon pömpeliin. Kun selvisi että täällä ei nyt ihan vaan leikitäkään, alkoi tilanne seuraavissa vaihdoissa eskaloitua kiihtyvällä nopeudella ja otteet muuttua melko nopeasti hyvin fyysisiksi, mutta onneksi eivät kuitenkaan missään tapauksessa rumiksi tai edes lähelle sääntöjen asettamia reunaehtoja. Tottakai kuten aina, pitkän jäävuoron aikana kun pelataan kahdella kentällisellä, vauhti alkoi laskea, ja aloin melko nopeasti harrastaa Martinin minulle mainitsemaa, meille suomalaisille kuulemma tyypillistä keskialueen puoliaktiivista puolustavan hyökkääjän tonttia. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä etten välillä pistänyt isoa vaihdetta silmään ja väläyttänyt mihin nämä moottorisahaveistoksiin käytettävää havupuuta muistuttavat reidet, keskisuuren koirankokoiset pakarat ja joulukinkun kokoiset pohkeet pystyvät,, mutta pidin ehkä välillä tarkoituksella hieman kynttilää vakan alla, jotta minua ei olisi otettu niin tarkasti ja haistelin tätäkautta irtioton mahdollisuuksia. Niitä ei kuitenkaan ilmaantunut kuin yksi puolittainen, josta tottakai maalintekijänä jumalan armosta uitin kiekon puikoista verkon perukoille, mutta muut maalit jouduttiin tekemään muilla konsteilla. Ja mitä fyysiseen peliin ja siihen että en unohtanut Freddyn pikku temppua ennen aloitusta tulee, pari kertaa pääsin tyylikkäästi pommittamaan tätä väkivahvaa ja pitkänhuiskeaa Tukholman Viikinkiä. Ensimmäinen oli puhdas Toni Koivuniemimäinen pommi vastapalloon hyökkäyspään B-pisteellä mutta toinen olikin taklaus josta paikallinen jääkiekkolehdistö kirjoittaa vielä pitkään. Tilanne lähti liikkelle moneen kertaan toistuneella tutulla kaavalla, jossa Freddy otti kiekon kädettömän puolustajan lavasta, ja nopeana pelaaja kuljetti sen läpi keskialueen. Mitä länsinaapuri ei kuitenkaan ollut ottanut huomioon, oli se että kentällä oli myös kaksi fyysiseen peliin taipuvaista suomalaista. Hyökkäyssiniviivan ylitettyään Timo liimautui Freddyn iholle ja kun B-pisteen kohdalla hän yritti kiertää Timoa omasta tulosuunnastaan katsoen oikealta, astui kuvaan lihava vihreä mies. Olin seuraillut oikealta laidalta Freddyä hänen noustessaan vasenta laitaa ja kun hän jäi nakeliin Timon kylkeen otin tiukan käännöksen vasemmalle ja ohjasin 95kg silkkaa silavaa + varusteet tätä sekaväristä lihamönttiä. Tuloksena oli ainakin se että mailoja lensi joka suuntaan, Timo lensi melkein omaan maaliin ja meikäläinen sai kiekon kulmassa. Tämän jälkeen pääsimme hieman kuittailemaan Freddylle siitä että hän jäi "Finnish Sandwichiin", mutta hyvässä hengessä kuitenkin jatkettiin, sillä olihan iso mies itsekin taipuvainen vähän silloin tällöin nojailemaan vastapuolen kanssa. Harjoitusten jälkeen kävimme vielä pienen keskustelun skandinaavisella porukalla, jossa Freddy äänin 2-1 altavastaajana tuli hieman ujosti kysymään että "Are we all friends now?". Ystäviä ollaan, ja jos oikein päättelin niin ainakin toistaiseksi myös tulevia joukkuetovereita. Lauantaina on tosin vielä toinen tryout-sessio, sillä kaikki eivät pääseet kellonajasta johtuen paikalle. Silloin myös kyytiasiat ovat astetta helpompia, sillä kyyti on Vinceltä luvassa molempiin suuntiin jo North Greenwichin underground-asemalta joka lyhentää ainakin ajallisesti matkaa huomattavasti. Tosin tämän session jälkeen osalle porukasta oli käsketty siirto B-joukkueeseen, ja ainakaan vielä en ole saanut käskyä siirtyä farmiin kasvamaan, joten ihan hyvältä vaikuttaa.
 |
| Tältä näyttää meillä kun tulee jäiltä illalla, miltä teillä näyttää? :) |
Jos vaikuttaa kiekkohommalta hyvältä, niin sitä on myös koulu. Kurssit ovat nytkähdelleet käyntiin, osa nopeammin ja osa hitaammin mutta yhtäkaikki, huomista Professional Studiessia lukuunottamatta kaikki vaikuttaa hyvältä. Erityisesti tänään iltapäivällä, kun vuorossa oli Sports Training Principlesin tunti, olin kalsareita myöten aivan liekeissä. Kurssi on aivan uskomattoman mielenkiintoinen, ja vaikka se pitääkin sisällään vain melko perusasioita, en voi odottaa seuraavaa tuntia. Kurssi pitää sisällään mm. harjoitteluun vaikuttavia tekijöitä (geneettiset, biologiset, sosiologiset ja psykologiset), erilaisia suorituskykyyn liittyviä testaamisen muotoja, lajikohtaista/kohdennettua harjoittelua, harjoituksen vaikutuksia ihmiskehoon (välittömät, jälki- ja pitkäaikaisvaikutukset) ja erilaisia harjoittelumääriin ja -laatuun liittyviä tekijöitä. Kielen ja ammattisanaston kanssa meinasi välillä olla tiukkaa, mutta tämä on juuri sitä miksi aikanaan jätin Suomen loittonevaksi pisteeksi Ryanairin ykkösluokan tuplaikkunan taakse. Aivan käsittämättömän mielenkiintoista urheiluun liittyvää opetusta, ja asiantuntevat opettajat. Esimerkiksi tämän edellämainitun kurssin vetäjä Roger Gosset on testannut ja toiminut Manchester Unitedin, Arsenalin ja Millwallin jalkapallojoukkueiden kanssa,sekä ollut personal trainer ja vaikka mitä muuta alaan liittyvää viimeisen 15 vuoden ajan. Ulkonäöstä päätellen kaveri myös kaikenlisäksi tekee niinkuin saarnaa. Tähän päälle meillä on vielä sekä tällä kyseisellä, että muilla kursseilla luvassa käytännön tunnit, joilla teemme erilaisia testejä (kuntotestejä, maksimirasitustestejä, hapenottokykyä yms.) joissa harjoitellaan erilaisia asioita, mutta myös tietellisesti mitataan erilaisia asioita ja tämän jälkeen pyöritellään dataa. Tämä on lähinnä Sport Science -kurssin puolella, mutta niitä pääsemme tekemään yhtä kaikki. Olemme myös saaneet joitain listoja kirjoista joita voi lukea jos haluaa, ja tämä on vilpittömästi sanottuna ensimmäinen kerta kun oikeasti haluan lukea koulukirjoja, tai koulusta luettavaksi annettuja kirjoja täysin silkasta mielenkiinnosta ja halusta. En voi kuin rinta rottingilla ja leuka pystyssä nöyränä todeta, että nyt on mennyt valinta koulun ja kurssin näkökulmasta melkolailla suoraan vasempaan yläkulmaan ylähirren kautta, enkä voisi paljon olla tyytyväisempi siihen että vaihdoin Sport Management & Marketingin pois, sillä ei meikäläisestä kuitenkaan mitään aivan karmivaa paperinpyörittäjää toivottavasti koskaan tulekaan. Toivon vain että totun ammattisanastoon nopeasti, ja selviän ensimmäisestä vuodesta kunnialla, ja että aihe pysyy yhtä mielekkäänä kuin mitä se on nyt. Tällä hetkellä kaikki sillä saralla vaikuttaa loistavalta.
Mutta jotta pysyisimme bisnesmaailmasta tutussa hampurilaismallissa (kyllä, tässä pihvi on hampurilaisen alla), leijuu edelleen pääni päällä musta pilvi. Saran saapumiseen on vielä hermoja raastavat 9 päivää, ja olen jo hankkinut JAMKin piirrustukset kostotoimia ajatellen, sillä jopa näin rauhallisella miehellä on kupissaan reunat. Tunne siitä että on yksin yhdentoista miljoonan ihmisen keskellä on näinä päivinä vain korostunut, sillä hyvän ystäväni ja kollegan, Moppi Nurvalan tyttöystävä Henni Suamen Tampesterista, on saapunut keskuuteemme. Eikä siinä tietenkään mitään, olen onnellinen tällä hetkellä heidän puolestaan, sillä tilanne heillä, sikäli kun se mahdollista on, on vielä enemmän aunerista kuin minun ja Saran välillä. En voisi edes kuvitella miltä tuntuisi olla noin pitkiä jaksoja erossa, kuin tämä pariskunta tässä viettää. Voimia heille tulevaisuuteen, mutta koska olen itsekäs paska aion valittaa siitä kuinka minua itseäni ahdistaa olla kahden pariskunnan kanssa saman katon alla. Tietäen samaan aikaan kun oma vaimo joutuu värjöttelemään synkän JAMKin örkkejä vilisevissä varjoissa, Jyväskylässä ikuisesti puhaltavan pohjoistuulen jäätävässä syleilyssä päivästä toiseen, vain pieni piste valoa loistamassa tunnelin päässä. Ei sillä, onhan Jyp-city muuten varsin viihtyisää seutua (:D). Onneksi kohta helpottaa ja Sarakin pääsee jälleen lämpimämpään ilmanalaan. Tällä tietysti tarkoitan olosuhteita jotka täällä ovat meikäläiselle lokakuussa ennennäkemättömät. Huomenna on luvassa +20 astetta, ja lauantaina pitäisi auringon päästää kirkkaalta taivaalta 23 plusasteen arvoisesti. Voipi olla että tipautan ilman paitaa muutaman kaljattimen takapihan keltaisissa vasta sisäänajetuissa aurinkotuoleissa. Ihan janoon siis vain, jos sattuu jano olemaan sillä nimenomaisella hetkellä. Näinä hetkinä on hyvä muistella kuinka 12kk sitten juoksin koutsin, Elias "Muotiblogi" Kunnaksen kanssa räntä/lumisateessa pitkin Jyväskylän katuja, mutta täällä 12kk myöhemmin käymme aamulenkillä t-paita ja shortsit päällä ja silti hiki virtaa kuin Heinolan Kisasaunassa.
Loppukevennyksenä voin vielä heittää toisen pienen eron verrattuna aamulenkkeihin joita juoksin Jyväskylässä ja sittemmin Hervannan metropolissa. Kävimme tiistai-aamuna jo mainitun hyvän toverini Mopin kanssa pudottelemassa rauhallisen 1,5h lenkin heti aamutuimaan ja kävimme mm. Greenwichin observatoriolla katselemassa todella hienoja maisemia, sekä öögailimme oravia Greewich parkissa, joita siellä oli muuten riittävästi. Sieltä palatessamme ajattelimme hiihdellä University of Greenwichin kampuksen läpi, sillä paikka on todella kaunis ja rakennukset melko vaikuttavia. Kun saavuimme kampuksen kulmille, alkoi poliisien ja erilaisten vartijoiden määrä lisääntyä eksponentiaalisesti. Myös outoja valkoisia telttoja oli pystyssä siellä ja täällä. Tälle löytyi syy, kun jo aiemmin Saran vielä täällä ollessa yliopistolla vieraillessamme ihmettelemämme lavasteet olivat päässeet tositoimiin, nimittäin yliopiston keskelle rakennetulla "kadulla" liikkuneen vaunun katolla heilui itse Jack Sparrow, joka jossain päin maapalloa tunnetaan myös nimellä Johnny Depp. Siellä siis kuvattiin Pirates of the Caribbean -elokuvasarjan neljättä osaa, jollaista en tiennyt edes tulevan jos totta puhutaan. Tästä en voi muutakuin todeta, että jos aamulenkkiä häiritsee Pirates of the Caribbeanin kuvaukset, ei olla enää Jyväskylässä, Hervannassa, Kangasalla, eikä edes Säynäjärvellä...
Lauantain jäitä odotellessa, esitin jo valmentajalle painavan toivomuksen lempilajistani, 3vs3 pienpelistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Älä ole vihollinen, jätä kommentti! Don't be a meanie, leave a comment! :)