Russian standard

Elämäni toinen tiistai Iso-Britanniassa sai lentävän lähdön, sillä heräsin jo 11 aikoihin ja tein aamupalaa. Tämän jälkeen aika kului pitkälti joko koneella säätäessä, tapellessa Vodafonen prepaid-mokkulan kanssa tai pyykkejä viikkaillen / uusia pesten. Tämän jälkeen noin 19 maissa aloin valmistella siirtymistä Lee Valleyn jäähallille, eli kaivella hikipukua, vaihtovaatteita ja niputtaa tavaroita uudelleen kassiin. Lupasinpa jo tuossa aiemmin viedä yhdelle kaverille yhden Nitronkin tuliaisiksi. Voisin sanoa että alkuun hieman hirvitti kuinka selviän matkasta julkisilla jäähallille, mutta kun kävely DLR-asemalle meni varsin kevyesti ja tiesin että tämän jälkeen ei paljon käveltäisi olo helpottui. Eikä tilanne niin paha ollutkaan kun alunperin olin ajatellut, ainoa ongelma oli että päällä oli melko paksu American Eaglen huppari, ja jopa kaltaisellani loppuunasti viritetyllä rajasudella alkoi hiki hiipiä kaulukseen melko nopeasti.

Yllättäen tämä ongelma korostui kun päästiin maan alle ja Canary Wharfin underground-asemalta Jubilee-linjalle kohti London Bridgeä. Valitsin tämän reitin alunperin sen takia että asemat sen varrella ovat isoja, ja tällöin ei tarvitsisi ruuhkassa töniä ihmisiä ja työntää Warriorin tuppia vahingossa bisnesmiehen ikeniin. Olin Canary Wharfin asemalla lievästi sanottuna erilainen lapsi verkkareissani, koska valehtelematta jokaisella muulla kulkijalla oli puku päällä, tai ainakin suorat housut ja kauluspaita. Naisetkin olivat pukeutumisesta päätellen tulleet jostain työstä joka vaatii hieman siistimpää pukeutumista, ja meikäläinen tottakai osui juuri tähän bisnes-ihmisten kotiutumisaikaan asemalle ja samaan junaan. Ei sillä, kaikki tuntuivat varsin suvaitsevaisilta ja jos joku vähän tuijotteli, niin tuima vilkaisu ja osoitus tekstiin "Warrior" mailan sivussa sai katseet palaamaan melko nopeasti paikallisen Kauppalehden artikkeliin vallanvaihtumisesta englannin työväenpuolueessa. London Bridgessä tapahtui vaihto Northern-linjaan sujuvasti ja sitä kautta päästiin tyylikkäästi Old Streetin asemalle ja odottelemaan bussia. Tähän asti kaikki olikin selvää, mutta tämän jälkeen astuin ulos paikkaan joka ei ollut tunnettu siitä että pimeälle kujalle kannattaisi mennä viettämään aikaa oikeastaan koskaan. Tämän lisäksi ei ollut käryäkään mistä bussi numero 55 lähtee ja jos bussi löytyy niin missä pitäisi jäädä pois. Mutta pienellä päättelyllä ja lievällä yliannostuksella karmivaa munkkia löysin tieni ulos ja jopa oikealle suunnalle. Ensimmäinen pysäkki edessäni ilmoitti että tästä kulkee linja 55! Herranmunjee, en ollut uskoa silmiäni, mutta nopeasti aloin uskoa, kun selvisi seuraava ongelma: kumpaan suuntaan bussit kulkevat tältä pysäkiltä? No, pienen ihmettelyn jälkeen päätin kysyä pysäkin vieressä seisovalta naiselta että kumpaan suuntaan bussi menee, ja luvassa oli kadun ylitys oikeaan suuntaan menevälle pysäkille. Vasta tässä vaiheessa ensimmäisen kerran pitkien tuijotusten jälkeen joku bussiin astuessani kysyi että miksi roudaan moista määrää tavaraa, mutta nämä tummat herrasmiehet olivatkin senverran inessä skenessä että arvasivat / tiesivät kyseessä olevan lajin jääkiekko ennenkuin ehdin asiaa edes mainita. Tämän jälkeen matka olikin istumista, ja pyysin vielä kuskilta että huikkaa että jään varmasti oikealla pysäkillä pois. Näin kivasti päästiin jäähallille käyttäen junaa, kahta eri metrolinjaa ja bussia, aikaakin meni vain reilu tunti! 

Hallille päästyäni totesin että se näyttää todella pieneltä, lähes tennishallilta tai joltain. Menin sisälle ja heti tuli havaittua muutamia piirteitä joita en ole onneksi suomessa joutunut koskaan kohtaamaan. Alla tulee olemaan kuvia havainnollistamassa seuraavaa listaa:

- Koko lattia oli kumimattojen peitossa, täten luistimilla kävellään siellä missä ulkokengilläkin

- Lattiassa kulki metallisia saumoja, jotka olivat vielä koholla maasta. Samanlaisia saumoja löytyi jopa vaihtoaitiosta.

- Nämä kumilaatat olivat VAIHTOAITIOSSA kiinni ruuveilla joiden kanta oli paljaana vain odottamassa että pelaaja tulee ja talloo luistimiensa terät pilalle niihin.

- Vaihtopenkki oli nimellinen puupenkki, suurin osa porukasta vaihtoaitiossa vietti aikansa istuen katsomon penkeillä.

- Huoltoluukkujen kohdalla oli myös kumimattoa, ja jää oli n.15cm alempana kuin laita. Tämä johti siihen että jääkoneen täytyi nostaa matto takaa ennenkuin se pystyi ajamaan pois kaukalosta. Voitte arvata miltä jää näytti, kun lumet lapioitiin vain tästä kohti pois kaukalosta ja muuten jäälle ei tehty mitään. 

- Reunoilla ei ollut verkkoa, ja katsomon penkit tosiaan suoraan vaihtoaition takana. Ylärivillä istuvat saavat aivan varmasti reunan yli suuntautuneen purkukiekon suoraan purukalustoon.

- Pukukoppia ei ollut, tai oli, mutta kooltaan se oli n.4 neliötä, tämä taas johti siihen että ihmiset vaihtoivat vaateensa isolla määrällä samoja penkkejä kuin mitä oli vaihtoaitioissa yhdessä isossa tilassa, ja pelikassi otettiin mukaan penkin taakse ettei sieltä katoa mitään.

- Halli oli lämmin, mikä on katsojien kannalta hyvä asia mutta näin pienessä hallissa se verottaa jään laatua melko radikaalisti. Jää oli todella tahmea ja pehmeä, ja laitojen viereen oli kerääntynyt jonkinsortin sohjoa tai muuta vastaavaa ja jos ammuit kiekon ränniin ei voinut ikinä tietää mihin suuntaan se sieltä päätyy.

Lee Valley Ice Centre

Vaihtopenkki/Katsomo ja turvallisen korkuset pleksit.

Kahvio, huomatkaa pleksit kahvion yläpuolella ja lattiassa oleva metallisauma.

Lee Valley Lionsin valmentaja näytti lievästi sanottuna
kokeneelta. Äijällä oli puinen TITAN!

Pukuhuone Englannin tapaan.

Jos pystyy unohtamaan nämä pikku puuteet ja alitajuisesti varomaan ruuveja ja metallisia reunoja / saumoja jotka vaanivat vaihtoaition pohjalla (valitsin melko nopeasti istumapaikkani oikealta laidalta missä näitä ei ollut), jäät menivät muuten ihan mukavasti. Alkuun tietysti hallin aiheuttamaa kulttushokkia onneksi lievensi se, että kyseessä oleva harrasteporukka oli nimeltään Eastern Stars, ja yhteinen kieli joukkueen sisällä oli VENÄJÄ. Meinasi Warriorin suomiverkkareissa tulla pikku "yksi suomalainen vastaa kolmeakymmentä ryssää" -fiilis kun kävelin sinne enkä vielä tiennyt kuka näistä Siperian karhuista oli sähköpostituttuni Dmitry Strusevich, mutta melko nopeasti hän havaitsi eksyneen bambin katseeni ja tuli kättelemään ja esitteli samaa vauhtia parille nykyiselle ja entiselle London Dragonsin pelaajalle. Olipa joukossa yksi ruotsalainenkin tapaus, Freddy nimeltään. Positiivista oli kuitenkin se että kaikki selvästi kovimmat pelimiehet muuten varsin kirjavassa joukossa olivat jäällä Dragonsin paita päällä ja täten tulevia joukkuetovereita. Tässä kohti on tietysti hyvä muistaa että tryoutit ovat vasta edessä, mutta tämä mennee terveen itseluottamuksen piikkiin. Pelaaminen olisi tietysti ollut hieman mukavampaa, kun kaksi ketjukaveriani eivät osanneet luistella tai laukoa sitäkään vähää mitä meikäläinen, joten yksin hyökkääminen viittä venäläistä vastaan osoittautui välillä liian kinkkiseksi. Yleensä kun vain tuli vauhdilla laidasta ja teki Antti Ruotsalaismaisen voimanousun luukulle, riitti tämä siihen että saatiin maali tai ainakin aivan järjetön hässäkkä ja mailallahuitomiskilpailu aikaiseksi luukulle.

Jäiden jälkeen meinasi itku tulla kun ajattelin sitä härdelliä mikä on kulkea sama matka julkisilla takaisin päin, MUTTA. Pelastukseksi koitui tällä kertaa espanjalainen kaveri nimeltään Vince joka oli asunut Lontoossa jo 12 vuotta ja entinen Dragons-peluri. Hänellä oli nimittäin auto, ja hän asuu North Greenwichissä, joka on meidän asuinpaikastamme katsottuna vain hyppäys Thamesin tuolle puolen. Samaan autoon survaistiin vielä Torontolainen Kell varusteineen, jonka asuinpaikaksi paljastui myös Canary Wharf, vain yhden metropysäkin meidän kommuuniamme etelämpänä. Vince pudotti meidät Poplarin asemalle josta helposti pääsimme DLR-linjaa käyttäen kivasti junalla kotiin. Matka kului mukavasti jääkiekosta, urheilusta ja olympialaisista puhuen ja väitellen siitä että onko Sidney Crosby paska jätkä vai ei. Voitte tietysti arvata mitä mieltä Kanadan poika oli... Pakko vielä mainita tästä espanjalaisesta, että miehen tausta on melko mielenkiintoinen. Hän on alottanut Espanjassa käsittääkseni rullakiekolla, ja siitä Lontoossa tehnyt hyppäyksen jääkiekon puolelle. Eikä siinä, kaverin meno näytti ihan hyvältä, ainakin peliäly oli melko kohdallaan. Nyt miehellä on ruotsalainen tyttöystävä Lontoossa ja hän aikoo muuttaa joulukuussa Tukholmaan. Tästä onnellisesti kotiin päästyäni join n.2L vettä, sillä olin TAAS unohtanut juomapullon tyytyväisenä kotiin. Tästä tie veikin melko hanakasti nukkumaan, ja uutta päivää odottelemaan. Häivyin kohti unen maata ja jossai kohti hämärässä kuulin kuinka kämppikset palasivat kevyellä ryminällä jostain kemuista ja viimeinen ääni taisi olla kun joku oksentaa yläkerran vessassa. Aamulla tosin selvisi että se ei ollut kukaan talon vakiasukeista vaan heidän suomalainen kaveri joka ei olisi siinä kunnossa selvinnyt kotiin. Tärkeintä kuitenkin on, että ollaan yksi päivä jälleen lähempänä Saran saapumista.

Kun uusi päivä alkoi 0800 La Rouxin Bulletproofin Foamo Remixin sävelin oli aika lähteä jälleen tutustumaan Englantilaisen yliopistojärjestelmän hienouksiin. Vuorossa olivat viimeisesti "orientaatiotunnit", eli sessiot joilla kerrottiin näemmä jokaisella samat asiat eri ihmisten toimesta. Ainakin nyt tiedetään että meidän opiskelumme koostuu moduuleista, ja ensimmäisenä vuonna voi olla sen suhteen nollat taulussa sillä meillä on pelkkiä pakollisia kursseja. Tänään tuli tavattua Dr Chris Woodward joka kertoi lähes samat asiat kuin maanantaina monotonisesti, sekä myöhemmin meidän Personal Academic Advisor eli PAA sekä opettaja Dr Anne Delextrat joka jälleen kertoi samat asiat ranskalaisella aksentilla. Tästä en voi muuta sanoa kuin sen, että kun se ei vielä riitä että on kokoajan yritettävä kuunnella asioita aivan raivolla koska ne sanotaan englanniksi, niin Tohtori Delextrat vääntää vielä varmuuden vuoksi puoliranskaa. No, ehkä tästäkin pienellä reenillä selvitään.

Oli tästä Annesta siinä mielessä hyötyä, että hänen tunnilla saimme lukujärjestykset. Pari kertaa paperia zoomattuani ja todettuani että kyllä se oikeasti on oikein päin, totesin että tämä ei nyt olekaan ihan yhtä yksinkertaista kuin ala-asteella jolloin oli koko vuoden kuvaamataitoa kuvaamataidon luokassa juurikin kello 12 eikä vartin yli, ja siellä ollaan vaikka taivaalta sataisi paskaa ja ämmiä äkeet selässä. Tämä lukujärjestys onkin nyt sellainen että lähes joka viikko on eri määrä tunteja eri luokissa, ja välillä tunnit vaihtelee ainakin tällä hetkellä järjettömältä vaikuttavalla tavalla käytännön tuntien (practical) ja luentojen (lecture) välillä. Sain jo vuoden opiskelleelta Felixiltä, joka vaihtoi alaa meille urheilutieteisiin vinkin että parhaiten pysyy mukana sillä, että ostaa kalenterin ja merkkaa joka viikon jokaiselle koulupäivälle että mitä on ja missä. Tämä lienee ainakin tällä hetkellä fiksuin ratkaisu ongelmaan. Nyt tuntuu tietysti vähän tyhmältä, kun Sara ehdotti kalenterin ostoa ja sanoin vain että mitä sitä nyt semmosella tekee...

BSc Hons Sports Psychology & Performance cource timetable autumn semester

Eilen hehkuttamani MetCard & tulostettu Student I.D.

Kaiken kaikkiaan hommat sujuvat hyvin, ja koska koulua ei ole enää ennen ensi tiistaita, ajattelin hoitaa semmoisia pikkujuttuja tulevina päivinä kuten vuokrasopimuksen lähettäminen Kelaan rahavirran leventämiseksi, pankkitilin avaaminen tänne Englantiin ja sitä kautta Visa Debitin hankkiminen, liittymän ja puhelimen hankkiminen (Carphone warehousella oli tarjous, että kun ottaa Vodafonen liittymän ja siihen puhelimen, saa 32" Samsungin LCD-telkkarin kaupan päälle. 24kk sopimus, £25/kk...) sekä voisin myös hommata pari kynää, kumia, vihkoja ja penaalin. Sekä sen kalenterin. Loppuun vielä kaikille teille jotka ajattelette että opiskelijat vain bilettävät ja ovat pubeissa, kuva meidän oman pikku suomalaiskommuunin normaalista illasta, ja jos ei ole koulua, myös päivät vietetetään yleensä samaan tapaan. Tilanne on toistaiseksi 3-1 Maccien hyväksi.

Mimillä on kylmä, Kallella krapula ja Moppi harrastaa anti-surveillancea. Ymmärtääksenne anti-surveillance läpän, katsokaa elokuva nimeltä Four Lions, mustaa brittihuumoria parhaimmillaan!

Sateisesta (yllättäen) Lontoosta, näihin lanikuviin ja näihin dataustunnelmiin.